Mieli ja aivot

Mielen tai tietoisuuden ja aivojen välinen suhde varsin problemaattinen nykyisessä maailmankuvassamme. Kukaan ei oikeastaan osaa sanoa, mikä näiden kahden välinen suhde on. Ovatko ne samaa ”substanssia” vai kaksi eri ”substanssia”. Filosofiassa tätä sanotaan mieli–ruumis-ongelmaksi tai dualismin ongelmaksi ja se juontaa juurensa paitsi pitkälle ihmiskunnan ajattelun historiaan ja etenkin erääseen ensimmäisistä moderneista tai esimoderneista filosofeista, René Descartesiin (1596–1650). Descartes ymmärsi, että ihmisessä on ajatteleva osa (mieli) ja avaruudellinen, tilaan sijoittuva osa (ruumis), mutta ei kovista ponnisteluistaan huolimatta osannut taas ymmärtää sitä, miten nämä kaksi liittyvät toisiinsa. Descartesin puolustukseksi täytyy todeta, ettei tätä siis tiedä kukaan vieläkään. Mieli–ruumis-ongelmaan liittyy kokonaisia filosofian haaroja ja koulukuntia sekä monenlaista teoretisointia, johon on tässä yhteydessä mahdoton paneutua.

Tieteeseen vahvasti nojaava todellisuuskäsityksemme on samalla fysikalistinen, mikä merkitsee sitä, että myös kaikki mieleen liittyvät toiminnot ja ilmiöt pyritään selittämään fysiologisesti. Koska jako mieleen ja ruumiseen on niin vaikeasti selitettävä, sen sijaan ajatellaan siis, että todellisuuden substansseja – todellisuuden ainesta – on vain yhtä laatua ja että tuo laatu on pohjimmiltaan fyysistä. Tavanomaisin lähestymistapa on se, että aivojen katsotaan tuottavan kaikki mentaaliset ilmiöt. Tähän ei kuitenkaan ole mitään vedenpitävää todistetta – tai ylipäätään mitään aihetodisteita suurempaa. Oikeastaan kyse on vain näkökulmasta, jota olemme alkaneet pitää totena vailla varsinaista perustaa. 

Jos taas hyväksyisimme sen, että aivot eivät ehkä tuotakaan kaikkia mentaalisia ja subjektiivisia kokemuksiamme, olisi koko todellisuuskäsityksemme vaarassa; siksi fysikalismista pidetään niin hanakasti kiinni. Ongelma vain on siinä, ettei oikein tiedetä, miten ihmeessä aivot tuottaisivat ajatukset, minuuden, unet ja kaikki muut subjektiiviset kokemukset. Fysikalismi on siis vain olettamus eikä pohjaa minkäänlaiseen varmaan tietoon – etenkin kuin fysiikka itsessään – siis se, mihin fysikalismi pohjaa – on kvanttimekaniikan myötä edelleen täynnä arvoituksia.

Sellaisiakin näkökantoja toisinaan lähinnä filosofiassa esitetään, että substansseja olisi todellakin vain yksi, mutta tuo substanssi ei olisi fyysistä. Toisin sanoen kaikki fyysinen tai fyysiseltä vaikuttava olisikin pohjimmiltaan jotakin muuta. Ongelma vain on siinä, ettemme tiedä alkuunkaan, mitä tuo ”muu” voisi olla.

Sethin todellisuuskäsityksen mukaan mitään ongelmaa ei todellisuudessa ole, sillä tuo ”muu” on juuri sitä, mitä Seth materiaalissaan meille selvittää. Substansseja on kuin onkin hänen mukaansa vain yksi: mentaali aines. Kaikki niin ulkoisesti kuin sisäisestikin havaittava on tämän mentaalin perusaineksen ilmentymää, ja Seth käsittelee materiaalissaan seikkaperäisesti sitä, miten mentaali aines muuntuu – tai vaikuttaa muuntuvan – fyysiseksi aineeksi. (Ks. myös Mentaali todellisuus ja tietoisuus.)

Ajatus aivoista jonkinlaisena muuntimena, välittäjänä tai vastaanottimena ei ole mitenkään uusi, mutta fysikalistisen todellisuuskäsityksen otettua lähes yksinoikeutetun paikan todellisuuden selittämisessä tuskin kukaan aivotutkimuksen parissa työskentelevä enää vakavissaan ajattelee, että aivot olisivat tällainen muunnin. Tässä suhteessa vaikutamme ottaneemme takapakkia. On tietenkin selvä, että jos mitään ei-fyysistä ei pidetä mahdollisena tai jos ajatellaan, että ei ole olemassa mitään muuta kuin aineellinen maailma, aivoja ei tietenkään voi pitää tällaisena vastaanottimena: mitä ne silloin ottaisivat vastaan? Koska Sethin todellisuuskäsityksen mukaan kaikki on mentaalia, fyysisen todellisuuden kuvan – vai pitäisikö sanoa harhakuvan – tuottamiseksi tarvitaan jokin väline tai välikappale, sopiva muuntaja, joka muuntaa mentaalin aineksen fyysisiksi kuviksi – toisin sanoen aivot. 

”Aivot käsittelevät ainoastaan naamiointimalleja muuntaen vitaliteetin fyysisiksi, ympäristöllisiksi naamioinneiksi.” (ES 1:19) (Ks. myös naamiointi ja perusolettamukset.)

Vaikka tämä Sethin kuvaus on kaikkea sitä vastaan, minkä olemme fysikalistisessa maailmanselityksessämme omaksuneet, se ei ole laisinkaan niin kummallinen kuin mitä se ehkä alkuun kuulostaa. Voisi väittää, että on paljon kummallisempaa yrittää selittää tietoisuus fysikalistisesti aivojen tuotoksena kuin aivot mentaalisen ”vitaliteetin” tuottamaksi – tai ainakin se on molempiin suuntiin vähintään yhtä kummallista.

”Mieli käsittelee alitajuisesti tai itsettömyys-tajuisesti peruslakeja sen olennaisen naamiointivaikutuksen mukaisesti, joka on välttämätön hengissä säilymiseksi teidän fyysisellä tasollanne. Mieli on se työkalu, jota täytyy käyttää.” (ES 1:19)

Tämän käsitteiltään hieman vaikeasti avautuvan toteamuksen ydin on, että säilyäksemme fyysisessä todellisuudessa hengissä meidän on suostuttava sen perusolettamuksiin: jos hyppäämme kerrostalon katolta alas, emme yhtäkkiä osaa lentää, vaikka kuinka niin toivoisimme. Toisin sanoen fysikaalinen maailma on meille täysin todellinen niin kauan kuin siinä elämme, ja olisi vähintäänkin arveluttavaa, ellei peräti aivan typerää, yrittää kieltä se. Kokonaan eri asia on, että meillä lienee fyysisestäkin todellisuudesta varsin vajavainen käsitys.

”Aivot itsessään ovat osa naamiontijärjestelmää ja niitä voidaan tutkia ja tulkita fyysisin välinein… Aivojen voidaan hyvin sanoa olevan naamioitunut mieli.” (ES 19:1)

Koska aivoja todellakin voidaan tutkia ja ymmärtää fysikalistisesti, otaksumme tavallisesti, että aivot myös tuottavat mielen, tietoisuuden ja kaikki subjektiiviset kokemuksemme. Tällaista johtopäätöstä ei kuitenkaan voida pitävästi tehdä esimerkiksi sen perusteella, että kun aivoista jokin osa vaurioituu, myös kognitiiviset toimintomme muuttuvat. Tällaisesta tilanteesta voi sen sijaan tehdä kaksi toisilleen vastakkaista johtopäätöstä:

1) Aivot tuottavat kaikki mentaalit toiminnot, ja kun ne vaurioituvat tai lakkaavat toimimasta, mentaalit toiminnot muuttuvat tai lakkaavat.
2) Aivot ovat mentaalin todellisuuden välittäjä, ja kun ne vaurioituvat tai lakkaavat toimimasta, niiden kyky suorittaa tehtävänsä vikaantuu tai lakkaa kokonaan.

Me emme tieteellisesti emmekä filosofisesti voi ainakaan nykytiedoillamme todistaa kumpaakaan näistä johtopäätöksestä oikeaksi tai vääräksi.

”Mieli on yhdistävä tekijä. Se on täällä siksi, että maailmankaikkeuden salaisuudet voitaisiin löytää, ja mieli itsessään on löytämisen työväline.” (ES 1:19).

”Toisin kuin aivot, mieli näkee ajan tilavana nykyhetkenä… Sillä mieli ei jaa aikaa sarjaksi perättäisiä hetkiä. Tämän tekevät fyysiset aivot ja fyysiset aistit.” (ES 5:239)

Mieli ja aivot eivät siis ole yksi ja sama asia, vaikka meidän fysikalistisessa maailmanselityksessämme näin usein ajatellaankin. Tuskin kukaan kieltää mielen ja aivojen välistä yhteyttä sinänsä; kyse on vain siitä, miten tuo yhteys tulkitaan: kumpi on ensisijainen tai kumpi synnyttää kumman?

Aivojen tarkoitus ei ole Sethin mukaan tuottaa tietoisuutta vaan prosessointitehoa ulkoiselle egolle, sille itsessään tietoiselle kokonaisen itsen osalle, joka käsittelee fyysistä todellisuutta eli meidän naamiointijärjestelmäämme.

”Johtuen aivojen tarkoituksesta ja niiden yhteydestä naamioinnin käsittelyyn, niillä ei ole ensisijaista olemassaoloa sähkömagneettisessa maailmankaikkeudessa, vaikka niillä onkin toissijainen olemassaolo johtuen niiden yhteydestä puhtaasti sähköiseen mieleen.” (ES 3:128)

Aivot ovat siis Sethin mukaan samanlainen toissijainen sähkömagneettisen todellisuuden ilmentymä kuin kaikki muukin fyysisessä todellisuudessa. (Ks. Fysiikka ja sähkömagneettinen todellisuus.) Toisaalta, kun olemme fyysisessä olomuodossa, aivot ovat se ensisijainen väline, joka tulkitsee meille kaikki kokemuksemme, niin sisäiset kuin ulkoisetkin:

”Niin sanotuissa tavanomaisissa olosuhteissa fyysiset aistit ottavat vastaan informaation, jonka aivot sitten tulkitsevat. Kun taas tapahtuu selvänäkemistä [tai muuta yliaistillista havaitsemista], informaation ottaa vastaan mieli, joka luovuttaa sen aivoille, jotka puolestaan tulkitsevat sen kuten tavanomaisen informaation.” (ES 6:240)

Seth mainitsee usein, että samasta edellä mainitusta syystä myös ne unet, jotka muistamme, muistuttavat vahvasti fyysistä todellisuutta huolimatta siitä, mistä alkuperäisessä mutta meille tiedostamattomassa tapahtumassa on ollut kyse. Me emme yksinkertaisesti pysty muistamaan sellaisia tapahtumia, jotka poikkeavat liikaa fyysisestä tavastamme orientoitua todellisuuteen. Aivoilla on siis Sethin mukaan suuri rooli kaikkien sisäistenkin kokemustemme tulkkina.

Alitajuinen mielen osa

Sethillä on varsin paljon sanottavaa ”alitajunnasta” ja hänen käsityksensä siitä on jotakin aivan muuta kuin mitä sillä psykologiassa tarkoitetaan, joskin yhteistä on se, että kyseessä on se osa mieltä, josta emme ole tietoisia tai ainakaan täysin tietoisia.

”Alitajunta on mielen ominaisuus ja suuressa määrin vapaa naamioinnista… Osa alitajunnasta, esimerkiksi, käsittelee naamiointia mutta sen syvemmät osat ovat suorassa yhteydessä maailmankaikkeuden perusvitaliteettiin.” (ES 19:1)

Sethin mukaan alitajunta on se itsen osa, jonka kautta tunnetun eli ulkoisen egon eli tietoisen mielen ja sisäisen itsen välinen kommunikaatio tapahtuu. Alitajunta on se mielen tai mentaalisen todellisuuden kerros, jonka kautta todellinen todellisuus, ”perustodellisuus” suodattuu sisäisten aistien välityksellä tiedostamaamme mielen osaan eli egoon. Sisäinen informaatio, todellista todellisuutta koskeva informaatio, ”vitaali perustodellisuus”, joka on entiteetin eli sielun tyyssija, välittyy mielelle sisäisten aistien kautta. Mikä tahansa informaatio, joka on keholle tärkeää sen suhteessa naamioituun todellisuuteen, välittyy puolestaan samaa reittiä aivoille. Alitajunta on aivot ja mielen yhteen kytkevä todellisuuden osa tai kerros. Se on myös ”alue” tai ”kenttä”, joka yhdistää toisiinsa sisäisen ja ulkoisen egon.

”Alitajuntaa voi ajatella ytimenä, jonka ympärille sisäinen ja ulkoinen ego kiertyvät.” (ES 4:153)

”Mieli sisältää aivot. Se materiaali, joka tulee niin sanotusta alitajunnasta, tulee siitä osasta mieltä, joka ei tunee mitään rajoja, ei ajallisia tai avaruudellisia, ja joka ei syvemmässä merkityksessä myöskään tunne minkään eliölajin tai tason rajoituksia millään tavoin.” (ES 1:19)

Ulkoiset eli fyysiset aistit käsittelevät vain naamiointiin liittyviä havaintoja. Sisäiset aistit puolestaan ovat Sethin termi niille ”aisteille”, jotka välittävät tietoisuuteemme informaatiota, joka ei ole naamiointia. (Ks. tarkemmin Sisäiset aistit.)

”Alitajuntaa on syytelty ihan liikaa. Toisinaan termit synnyttävät kommunikointiin enemmän ongelmia kuin ratkaisevat.” (ES 1:20)

Seth viittaa usein siihen, miten olemme tehneet alitajunnasta ainakin jossain määrin pelkästään jonkinlaisen torjuttujen ja kohtaamattomien persoonaamme liittyvien asioiden, pelkojen ja alempien viettien varaston, johon ei ole syytä ainakaan vastoin parempaa tietoa kajota. Tätä käsitystä ovat ymmärrettävistä joskin ei mitenkään kovin hyvin eettisesti perustelluista syistä myös uskonnot vahvistaneet; pimeään ja kiellettyyn alitajuntaan on helppo piilotella demonit ja riivahenget sekä synnit, moraalittomuus ja kaikki pelottava. Jos alitajunta olisi kulttuurissamme ollut kommunikoinnin väline – kuten se todellisuudessa on – millä ihmeellä kirkkoisät olisivat meitä pelotelleet?

Sethin meille välittämä kuva alitajunnasta on laaja, monitahoinen ja täynnä loputtoman kiehtovia asioita: ainoastaan oman mielemme tai psyykemme sisältö värittää asiat pahoiksi ja hyviksi. Seth toteaa myös monin sanoin ja monta kertaa, että demoneita ja pahoja henkiä kohtaa ainoastaan sellainen yksilö, joka niihin uskoo. Näinhän asian täytyy ollakin, mikäli todellisuutta muovaava aines on luonteeltaan mentaali, jolloin ajatukset luovat sen todellisuuden, jonka koemme.

Vaikka alitajunnassa on säilössä myös meihin itseemme liittyvät henkilökohtaiset muistot ja tapahtumat, se ei Sethin mukaan ole mikään torjuttujen ja inhottavien asioiden kaatopaikka, jota tulee kaikin keinoin karttaa, vaan paljon tätä laajempi ja olennaisempi osa psyykkistä tiedonvälitysjärjestelmäämme. 

Tietoinen ja tiedostamaton eli alitajuinen mielen osa ovat myös joustavia ja notkeita eivätkä mitenkään tarkkarajaisia ja lisäksi ne vuorottelevat ja vaihtavat osin paikkoja:

”Mieli sisältää tietoisen ja alitajuisen, mutta tietoinen ja alitajuinen ovat notkeita. Tiedostetusta tulee aina välillä alitajuista ja alitajuisesta tietoista.” (ES 1:20) 

Tämä asetelma on jokseenkin tuttu meille psykologiastakin, sillä kovin monet tietoiset kokemukset siirtyvät alitajuntaan, josta puolestaan nousee asioita tietoiseen mielen osaan esimerkiksi keskittyneessä ja luovassa tilassa tai unien aikana. Niinpä minkäänlainen jäykkä jako tiedostettuun ja tiedostamattomaan on oikeastaan turha ja pahimmillaan suorastaan vahingollinen.

”Unessa tiedostetusta tulee oikeastaan alitajuista ja alitajunnasta mitä todellisemmalla tavalla tietoista.” (ES 1:23)

Alitajunta koostuu monista kerroksista, vaikka Sethin mukaan todellisuudessa mikään ei ole varsinaisesti eriytynyttä tai mitään jakolinjoja ei ole. Jotta kuitenkin voisimme puhua asioista ja ymmärtää niitä, meidän on tehtävä tiettyjä jakoja, ja niin tekee myös Seth. Esimerkiksi alitajunnasta Seth kertoo, että sen pintakerroksissa on henkilökohtaiset muistot, ja niiden alapuolella olevassa kerroksessa rodulliset muistot ja sen alla kollektiiviset, koko ihmislajia ja sen kehitystä koskevat muistot (ES 2:45). Tämän kerroksen alla puolestaan ei enää olla tässä fyysisessä todellisuudessa vaan kerroksessa, jota Seth nimittää ”toiseksi itsetietoiseksi osaksi”. Se on se osa osa alitajuntaa, joka on yhteydessä entiteettiin ja joka ohjaa niitä tärkeitä (elin)toimintoja, joita me tavallisesti pidämme automaattisina tai alitajuisesti ohjautuvina. Seth käyttää tästä toisesta itsetietoisesta osasta myös termiä ”sisäinen ego” erotuksena ”ulkoisesta egosta”, joka on se itse, johon me valveilla ollessamme samaistumme.