Mentaali todellisuus ja tietoisuus

Fysikaalinen vai mentaali todellisuus?

Sethin koko sanoman varsinainen ydin on, että todellisuus on läpikotaisin mentaali eli mielen, ajatuksen tai tietoisuuden – tai jonkin muun ei-fyysikaalisen tekijän – synnyttämä. Tämä merkitsee sitä, että myös subjektiivisesti kokemamme fyysinen todellisuus on mentaali ja että objektiiviseksi kokemamme todellisuus on seurausta kollektiivisesta mentaalista toiminnasta. Tätä on hyvin vaikea käsittää siitä fysikalismiin ja tieteelliseen objektiivisuuteen suuntautuneesta ajattelusta käsin, jonka varaan me tavallisesti koko ymmärryksemme todellisuudesta rakennamme.

Myös länsimaiselle mielenfilosofialle, joka on se filosofian haara, joka tutkii mentaalin ja fysikaalisen – mielen ja ruumiin – välistä suhdetta, on vierasta – tai jopa lähes mahdotonta – ajatella, että mentaali todellisuus olisi ensisijainen ja fysikaalinen, objektiivisesti jaettu todellisuus sen seurausta. (Ks. myös Mieli ja aivot.) Tämä kuvaa osuvasti sitä (länsimaisen) ajatteluperinteemme lukkiutunutta todellisuuskäsitystä, joka tulee erityisen hyvin esille keskustelussa tietoisuudesta: me pyrimme kaikin keinoin keksimään, miten voisimme selittää tietoisuuden fysikaalisesti – joko aivojen tuottamana ilmiönä tai jonkinlaisena fyysisen todellisuuden perusominaisuutena, eikä juuri kukaan – muutamaa poikkeusta lukuunottamatta –  oikein uskalla tosissaan esittää, että asia olisi nimenomaan toisinpäin. Voidaan myös väittää, että koska emme uskalla edes ajatella, että sisäinen todellisuutemme – toisin sanoen mentaali osa meistä – olisi ensisijainen tai edes varsinaisesti todellinen, emme voi mitenkään ymmärtää tietoisuuden oikea luonnetta. Fysikalismin kahlitsema maailmankuvamme on sokeuttanut meidät muilta vaihtoehdoilta lähes täysin.

Sethiä eivät sido meidän ihmisten suppeat käsitykset tai ajattelukyvyn rajallisuus – olipa kyse länsimaisista tai itämaisista todellisuutta koskevista käsityksistä – ja lähes kaikki omaksumamme käsitykset todellisuudesta, aina nirvanasta alkeishiukkasiin, saavat aivan uudenlaisen tulkinnan hänen puheissaan. Mutta Sethin puhetta ymmärtääksemme kaikkein tärkeintä meidän on ymmärtää se, että hänen mukaansa olemassa on vain mentaali todellisuus, jonka ilmentymää kaikki – siis myös fysikaalinen todellisuus – on. Sen jälkeen on aivan meistä itsestämme kiinni, pidämmekö hänen puheitaan parempana todellisuuden kuvauksena kuin sitä, joka meillä kullakin nyt sattuu olemaan.

On ymmärrettävää, että meidän on hankala pitää yhdessä jaettua todellisuuttamme mentaalina tuotoksena, esimerkiksi ajatustemme tuloksena: tämä on kysymys joka on aiheuttanut suurta päänvaivaa historiamme suurimmillekin ajattelijoille. Filosofi René Descartes (1596–1650) teki esimodernille maailmalle tunnetuksi ns. dualismin ongelman: meillä on ruumis ja meillä on mieli, mutta miten ihmeessä nämä liittyvät toisiinsa? Mielenfilosofia keskittyy nimenomaan tämän ongelman käsittelyyn. Tähän kahtiajakoon liittyy kiinteästi myös ongelma subjektiivisuudesta (mieli) ja objektiivisuudesta (ruumis). 

Tieteellinen maailmankuva perustuu objektiivisuuteen eli ruumiseen, toisin sanoen aineelliseen ja siihen, mitä me voimme – tai ajattelemme voivamme – tarkastella toisistamme riippumatta ja esimerkiksi mittaamaan. Tästä tieteenfilosofisesta lähtökohdasta johtuu myös se, miksi kaikenlainen subjektiivinen tuottaa ongelmia tieteelliselle tarkastelutavalle: miten me voimme mitenkään arvioida objektiivisesti subjektiivisuutta? Subjektiivisille seikoille on myös ominaista se, etteivät ne toistu yksilöstä toiseen täsmälleen samanlaisina, mikä sekin on tieteelliselle tarkastelutavalle ongelmallista, koska tieteellisiin lähtökohtiin kuulu paitsi objektiivisuus – eli se että jokin seikka tai ilmiö on useamman kuin yhden henkilön vahvistettavissa tai kumottavissa – että toistettavuus. Tieteellistä koetta ei pitäisi lähtökohtaisesti pitää onnistuneena tai validina, mikäli sitä ei voi toistaa samoin tuloksin. Subjektiiviset ja mentaalit ilmiöt eivät useimmiten täytä kumpaakaan näistä tieteen lähtökohdista: ne eivät yleensä ole sen paremmin vahvistettavissa tai kumottavissa kuin toistettavissakaan. Mutta merkitseekö tämä sitä, etteivät ne ole ”todellisia”? Tämä on hyvin syvällinen tieteenfilosofinen kysymys. Kokijalleen erilaiset kokemukset – myös ns. yliaistilliset kokemukset – ovat usein hyvinkin todellisia, kuten ruumiistairtaantuminen, kuolemanrajakokemus tai syvä intuitiivinen tajuaminen, mutta koska näiden asioiden tieteellinen tutkiminen on lähes yksinomaan kokijoidensa kertomusten varassa, ne ovat hieman hankalia tieteellisen tarkastelun kohteita

Koska emme kykene käsittelemään objektiivisesti yksilön subjektiivisia kokemuksia, kuten juuri kuolemanrajakokemuksia, ruumiistapoistumista tai vaikkapa unia, joudumme tieteellisessä tarkastelutavassa tyytymään vain niiden toissijaiseen kuvailemiseen. Valitettavan usein tätä seuraa jonkinlainen ”pakko-objektiivistaminen”, jolloin keksimme jonkin fysikaalisen selityksen jollekin erityiselle subjektiiviselle kokemukselle emmekä ole niinkään kiinnostuneita itse kokemuksen sisällöstä. Esimerkiksi kuolemarajakokemuksien tieteellisen tutkimuksen kohdalla keskitytään pitkälti kehittämään erilaisia teorioita siitä, miten ne voisivat olla aivokemian tai ylipäätään neurologisten prosessien tuloksia; juuri kukaan ei tieteessä ole kiinnostunut näiden kokemusten sisällöstä tai siitä, millaisia merkityksiä ne tuottavat kokijalleen tai parhaimmillaan ihmisille yleisemminkin.

Sama pätee myös kanavointi-ilmiöön. Sitä on yleisesti ottaen tutkittu vain vähän mutta tiedossani ei ole yhtään sisällöllistä tutkimusta esimerkiksi juuri tästä Seth-materiaalista, Ihmeiden oppikurssista tai Michael– tai Abraham-kirjoista, vain muutamia mainitakseni. Parhaimpien kanavoitujen materiaalien kohdalla on monin verroin kiinnostavampaa se, mitä niissä sanotaan, kuin se, onko kanavoijalla mahdollisesti dissosiatiivinen monipersoonahäiriö. Tiedettä kiinnostaa kuitenkin useimmiten vain jälkimmäinen. 

Sethin mukaan on täysin virheellistä olettaa, että subjektiivinen maailma olisi jotenkin epätodellinen; asia on pikemminkin päinvastoin: jos jokin on ”epätodellista”, se on nimenomaan aistinvarainen maailma eikä subjektin sisäisesti kokema maailma. Tässä välissä on syytä huomauttaa, että myös aistinvarainen maailma koetaan sisäisesti, mikä puolestaan on kysymys, joka on aiheuttanut suurta päänvaivaa niin länsi- kuin itämaisellekin filosofialle, kun pohditaan todellisuuden perimmäistä luonnetta. Onko havaitsijasta riippumatonta, objektiivista todellisuutta todella olemassa, on edelleen avoin kysymys, johon ei ole täysin yksiselitteistä vastausta. 

Tämä tietenkin tuntuu monesta täysin turhalta kysymykseltä, sillä kyllä tämä fysikaalinen todellisuus kaikkine syy-seuraussuhteineen varsin vakuuttavan todellinen kokijalleen on. Tavallisen arkikäytännön kannalta kysymys ei kenties olekaan mitenkään olennainen, mutta kun todellisuuteemme tulee jokin häiriötila, esimerkiksi terveysongelma tai jokin yllättävä sosiaalinen ongelma, kysymys todellisuuden perimmäisestä luonteesta tuleekin äkkiä tärkeämmäksi: voinko jotenkin omilla asenteillani, ajatuksillani, odotuksillani ja tunteillani vaikuttaa siihen, millaisia kokemukseni ovat? (Ks. myös Tunteet, odotukset ja uskomukset.)

Seth lähtee siitä, ettei tällaista objektiivisuus–subjektiivisuus-ongelmaa ole pohjimmiltaan edes olemassa, sillä todellisuuden perimmäinen mentaalisuus on kaikelle yhteinen. Toisin sanoen se, mitä me pidämme subjektiivisena fysikaalisessa todellisuudessa, ei välttämättä olekaan niin subjektiivista ”sisäisessä” todellisuudessa. Sethin mukaan kaikki mentaalit kokemuksemme ovat varsin todellisia eivätkä suinkaan harhakuvia ja kaikki kokemuksemme ovat seurausta yhteisesti jakamastamme mentaalista todellisuudesta.

Kokonaan toinen seikka on se, etteivät mentaalit kokemuksemme tosiaan näytä meidän ymmärryksemme ja havintojemme mukaan vaikuttavan samalla tavalla suoraan kokemaamme (fyysiseen) todellisuuteen kuin esimerkiksi tekomme. Tämä oli myös se ongelma, johon Descartes mietiskelyissään törmäsi ja johon niin kovin monet filosofit hänen jälkeensä – ja häntä ennenkin – ovat törmänneet. Mikä on mielen ja fyysisen todellisuuden välinen suhde vai onko sitä lainkaan olemassa?

Tätä mentaalin todellisuuden ja fyysisen todellisuuden välistä vuorovaikutusta Seth käsittelee hyvin monesta näkökulmasta materiaalissaan. Hänen mukaansa fyysisen todellisuuden kokemuksen muodostumiseen vaikuttaa ensisijaisesti kolme seikkaa: uskomukset, odotukset ja tunteet. Nämä sanat ovat kuitenkin vain summittaisia: yhtä hyvin voitaisiin puhua vaikkapa ajatuksista, haluista, tuntemuksista tai (itse)suggestioista. 

”Luot kaikki kokemuksesi perustuen omiin itseäsi ja todellisuuden luonnetta koskeviin uskomuksiisi. Tämän voi ymmärtää myös tajuamalla, että omat odotukset luovat kaikki omat kokemukset. Tunnesävysi ovat omia itseesi ja yleisemminkin elämään kohdistuvia tunneasenteitasi, jotka yleisesti värittävät laajalti kokemuksiasi. (HTL 1:613)

”Muodostat omien kokemustesi kudoksen omista uskomuksistasi ja odotuksistasi.” (HTL 2:614)

”Fyysisen todellisuuden rakentumista koskeva materiaalimme varmaan antaa sinulle ajatuksen siitä, miten tärkeä suggestio on. Pohdi myös odotuksia koskevaa materiaaliamme, sillä odotus on terminä osuvampi kuin suggestio.” (ES 4:159)

”Teidän sisäinen maailmanne kääntyy ruumiilliseksi todellisuudeksi.” (HTL 17:663)  

”Odotuksesi luovat kirjaimellisesti kokemasi elämän… Pelkästään odotuksesi muuttavat aineelliset olosuhteesi.” (ES 8:335)

Seth-materiaali on täynnä edellisen kaltaisia väittämiä. Tätä kokemamme todellisuuden muodostumista sisäisistä tai mentaaleista prosesseista meidän on kuitenkin hyvin vaikea järjellisesti tai edes intuitiivisesti käsittää eritoten siksi, että tämä vuorovaikutussuhde ei ole välitön: kun ajattelen, esimerkiksi, että olen rikas ja terve, kaikki vaivani eivät katoakaan siinä silmänräpäyksessä ja tililleni ilmesty heti lottovoittoa. Se viive, joka kokemamme todellisuuden ja omien ajatustemme/odotustemme/tunteidemme välillä on, saa meidät tavallisesti hylkäämään koko ajatuksen siitä, että tällainen vuorovaikutussuhde ylipäätään olisi olemassa.

Toisaalta esimerkiksi unissamme, ja eritoten jos selkounien näkeminen on meille tuttua, saamme helposti kokemuksen ajatustemme ja ympäristömme välisestä suorasta ja välittömästä suhteesta. Olkoonkin, että unien kohdalla kyse on uniympäristöstä ja siinä välittömästi tapahtuvista muutoksista, mekanismi on Sethin mukaan täysin sama fyysisen todellisuuden suhteen – ainoastaan hitaampi. Tämä hitaus puolestaan johtaa siihen, ettemme useinkaan osaa asioiden tapahtuessa yhdistää uskomuksiamme, odotuksiamme ja tunteitamme siihen, mitä meille nyt tapahtuu. Ongelma on myös siinä, ettemme useinkaan tiedosta, mitä pohjimmiltamme ajattelemme ja uskomme.

Monet uushenkisyyteen kallellaan olevat kirjat tarjoavat meille tätä näkemystä ajatuksella luomisesta. ”Alitajunnan voima”, ”magnetisointi”, ”luova visualisointi” ja muut tällaiset teemat ovat niissä varsin suosittuja, mutta Seth-materiaali on siitä poikkeuksellista, että toisin kuin näissä monissa uushenkisissä teksteissä, siinä pyritään selvittämään, miten mielen ja fyysisen todellisuuden välinen vuorovaikutus toimii. Näiden selitysten ymmärtäminen ja hyväksyminen edes hypoteeseinä tosin vaatii sen, että luovumme siitä fysikalismiin perustuvasta todellisuuskäsityksestä, joka meillä tällä hetkellä on.

Tarkastelkaamme muutamia käsitteitä, joiden avulla Seth yrittää avata meille mentaalisen todellisuuden toimintamekanismia.

Mentaalikotelot, mentaalientsyymit ja ymmärryskapselit 

Seth joutuu käyttämään hyvin mielikuvituksellisia käsitteitä selvittäessään meille todellisuuden perimmäistä mentaalia luonnetta. Yllä olevassa otsikossa esitetyt käsitteet ovat hyvä esimerkki tästä. Seuraavassa on suora käännös Sethin omasta kuvauksesta siitä prosessista, miten mentaali todellisuus kääntyy aineelliseksi todellisuudeksi:

”Sen sijaan haluaisin antaa teille vähän lisää mentaalikoteloita käsittelevää materiaalia. Ne ovat joiltakin osin toisenlaista naamiointia, itsemuodostettuja, keinotekoisia ja vain osittain suljettuja kohteita, hyödyllisiä psyykkisiä välineitä, joihin sisäinen itse hetkellisesti ja väliaikaisesti kerää niin paljon psyykkistä energiaa kuin se vain kykenee vastaanottamaan, käyttämään ja myös kestämään. Näin mentaalikotelo on useimmiten itseään rajoittava, sillä se edustaa rajojen tai seinien asettamista kaikille muille puolille paitsi yhdelle. Mutta se on rajoittava ainoastaan siinä suhteessa, että sen on tarkoitus keskittää vahvasti energiaa, mistä seuraa sen muuttuminen ikään kuin paineistettuna uusiksi muodoiksi.

Avoin sivu sallii energian virrata vapaasti sisäiseltä itseltä, mutta energian virtaaminen ulos on sen sijaan hetkellisesti estetty. Tämä rakennuspalikka, tämä kertyminen vailla ulospääsytietä, on luonnollinen ja jatkuva prosessi, joka liittyy sekä energian rakentumiseen aineeksi että energian rakentumiseen mihin tahansa muuhun muotoon, ja se liittyy läheisesti myös mainitsemaani taukoon ja sykkeeseen atomien ja molekyylien ilmestyessä ja kadotessa näkymättömästi, samalla kun niillä näyttää olevan jatkuvuus jossakin tietyssä objektissa. [Ks. Fysiikka ja sähkömagneettinen todellisuus]

Voit pitää mentaalikoteloa yksinkertaisimmillaan vähän kuin kuin kuutiona. Sen sisäiset mitat ovat vaihtelevat, mutta sen kaukaisin sivu on avoin tai läpinäkyvä ja sen rajat voidaan piirtää vain mukavuussyistä. Tähän kuutioon virtaa psyykkistä energiaa. Kuution etummaisin tahko voi avautua ja sulkeutua portin tavoin ja se osoittaa kohti ulkoista fyysisen aineen maailmaa. Energian virratessa kuutioon se jää hetkeksi kuution sisään. Mentaalientsyymit auttavat energiaa ottamaan alkeismuotoja, joiden tuloksena voi olla ainetta, fyysistä ainetta.

Sitten kuutiomme etuportit aukeavat vapauttaen tuon muuntuneen energian. Mutta nuo etuportit edustavat alitajuntaamme, ja niiden avautumissignaalit, lupa muodostaa ja muotoilla ainetta, riippuvat näistä alitajuisista porteista. Vaikka alustavaa ainetta virtaakin niiden lävitse, se saa lopullisen muotonsa sen perustella, miten se virtaa näiden alitajuisten porttien lävitse. Se syntyy ja saa lopulta muotonsa täällä. Sille on annettu aineen ominaisuudet, joille taas on annettu mentaalikotelossa voimaa – ja todellakin myös fysikaaliset ominaisuudet. Näin lapsi muodostuu kohdussa, mutta se saattaa vahingoittua tullessaan sieltä ulos.

Tällaiset kotelot ovat kaiken tietoisuuden perusta tietoisuuden tyypistä riippumatta. Niiden voidaan sanoa edustavan jopa kaikkein pienimmänkin solun sisäistä psyykkistä muotoa.
Ne kuvaavat välttämätöntä taukoa, vaikka tätä taukoa ei voidakaan fysikaalisesti havaita. Mentaalikotelot sallivat kuitenkin sen psyykkisen keston, jonka aikana energiaa, joka virtaa lakkaamatta, voidaan jossain määrin muuntaa joko aineeksi tai muihin muotoihin.

Olemme jossain laajuudessa käsitelleet niitä erilaisia tapoja, joiden mukaisesti tämä prosessi tapahtuu. Prosessi on niin nopea, että se vaikuttaa yhtäaikaiselta teidän tasollanne, mutta tauko ja sitä seuraava sykkiminen ovat aina läsnä. Tämä mentaalikotelo on  summittainen ja välttämätön koje, jota itse käyttää hyväkseen. Se vaikuttaa rajoittavan tietoisuutta muttei kuitenkaan tee niin. 
…
Sen [mentaalikotelon] sisällä on se ymmärryskapseli, josta olen jo aiemmin puhunut. Se on energian ominaisuus kaikkein puhtaimmillaan, ja vaikka se hajotettaisiin osiin tai yksilöllistettäisiin, se ei mitenkään vähene tai muutu yksinkertaisemmaksi.

Tämä seikka on äärimmäisen tärkeä. Näin kaikki tietoisuus joko monimutkaisessa hahmossaan, kuten ihmisenä tai eläimenä, tai yksinkertaisemmassa hahmossaan esimerkiksi soluna tai molekyylinä, kuitenkin muodostaa itsessään tällaisia mentaaleja tai psyykkisiä koteloita ja toimii niissä, ja ne sisältävät ymmärryskapselin, joka on itsessään kaiken energian ominaisuus.

Ja tässä mentaalikotelossa sen vastaanottama energia pysyy hetkisen ja muuntuu joko aineeksi tai joksikin muuksi. Huomautan, että puhuessani tietoisuudesta en tarkoita egon tietoisuutta vaan pikemminkin sisäistä tietoisuutta, joka auttaa muotoilemaan aineellisen kuvan.” (ES 3:87)

”Mentaalientsyymit” puolestaan ovat Sethin mukaan eräänlaisia mentaalisen perusaineksen välittäjäaineita tai katalyyttejä samalla tavoin kuin entsyymit fyysisessä kehossa nopeuttavat kemiallisia reaktioita.

”Mentaalientsyymit muuntavat elinvoimaa tietyiksi naamiointimuodoiksi.” (ES 1:19)

”Mentaalientsyymit kotelon sisällä ovat elementtejä, jotka käynnistävät toiminnan ja – nyt kynnelkaa tarkkaan – ovat myös yhtä kuin tuo toiminta. Mentaalientsyymit toisin sanoen eivät ainoastaan tuota toimintaa aineellisessa maailmassa vaan ne muuttuvat tuoksi toiminnaksi.” (ES 1:13)

”Elinvoimalla” Seth tarkoittaa todellisuuden perimmäistä substanssia ja ”naamiointimuodoilla” niitä erityisiä piirteitä ja ominaisuuksia, jotka tuo elinvoima saa eri todellisuuksissa. ”Toiminta” puolestaan on elinvoiman perusominaisuus – jatkuva muutoksen tila.

Tieteellinen todellisuuden tarkastelutapamme on tietenkin täysin kädetön tällaisten väittämien ja kuvausten edessä, koska niitä ei voi mitenkään mitata tai muutoin todentaa (toistaiseksi!), ja onhan tuo selitys kuin jostakin fiktiivisestä tieteiskirjasta tai fantasiatarinasta. Sethin kuvaus on kuitenkin intuitiivisesti – ja myös alyllisesti, jos sitä todella pysähtyy pohtimaan – hyvin kiehtova ja ainakin yritys selvittää edes jotenkin sitä, miten mentaali todellisuus muuttuu tai kääntyy aineeksi. Selvää on myös se, ettei meidän ajattelussamme ja ymmärryksessämme ole sellaista ulottuvuutta tai sellaisia käsitteitä, joilla mentaalin todellisuuden perimmäisestä olemuksesta voisi saada todellista selkoa. Näin meidän on tyydyttävä edellisen kaltaisiin kummallisia termejä ja käsitteitä sisältäviin kuvauksiin, jotka joko puhuttelevat meitä tai sitten eivät. On täysin ymmärrettävää, että tieteellisesti orientoitunut ihminen kiertää tällaiset puheet kaukaa.

On kuitenkin selvä, että kaikki Sethin käyttämät käsitteet ovat vain meidän ymmärryksemme helpottamiseksi ja ettei todellisuudessa ole mitään ”kuutioita” tai ”kapseleita” tai varsinaisesti edes mitään ”energiaa”, joka ”virtaisi jatkuvasti”, mutta käyttäessämme sanoja asioiden kuvaamiseen suoran kokemuksen sijaan joudumme luomaan erilaisia käsitteitä. (Lue myös: Fysiikka ja sähkömagneettinen todellisuus ja Tunteet, odotukset ja uskomukset.)

Tietoisuus

Tietoisuustutkimus on varsin laaja ja monitieteellinen tutkimusala (esim. filosofia ja fenomenologia, neuro- ja kognitiotiede, psykologia ja tietojenkäsittelytiede), mutta tietoisuuden synnyn selittämisessä voidaan erottaa kaksi päähaaraa, neurologinen ja (pan)psykistinen, josta jälkimmäinen on suhteellisen marginaalinen. Neurologisessa haarassa etsitään selitystä sille, miten aivot voisivat tuottaa kokemuksen tietoisena olemisesta ja panpsykistisessä haarassa puolestaan oletetaan tietoisuuden olevan jonkinlainen aineen perusominaisuus tai vielä tuntematon luonnonlaki tai -voima. Yhteistä näille kahdelle selitysmallille on, että ne lähtevät molemmat liikkeelle fysikalismista eivätkä suinkaan tietoisuudesta tai mielestä eli mentaalista todellisuudesta käsin.

Sethin mukaan tietoisuus tai mieli on kuitenkin ensisijainen ja hän rakentaa myös selityksensä tämän varaan. Istunnossa 4, joka on ensimmäinen istunnoista, joissa Seth ilmestyy, hän sanoo tietoisuuden olevan kuin ”kukka, jolla on monta terälehteä”. 

Jos koko todellisuus on mentaalinen tai tietoisuudesta koostunut, kaikessa täytyy olla tätä tietoisuutta:

”Kuten ehkä olet jo nyt olettanutkin, tietoisuutta on kaikessa. Jokaisella fragmentilla maailmankaikkeudessa on oma tietoisuutensa olipa se sitten näkyvää tai ei. Jokainen fragmentti kokee kärsimystä ja mielihyvää, tietoisuuden vahvimpia puolia, omassa mitassaan. Erot ovat tietenkin suuret ja juuri tämä eroavaisuus määrää tietoisuuden erilaisuuden.” (ES 1:18)

Seth tosin sanoo, että tietoisuus on itsessään pikemminkin väline kuin substanssi eli todellisuuden rakennusaines. Todellisuuden perusaines on ”vitaliteetti” eli elinvoima, joka tietenkin on vain sana siinä missä jokin toinenkin. Jokainen todellisuuden perimmäistä luonnetta tai olemusta kuvaava sana on omalla tavallaan harhaanjohtava. Yhtä kaikki, tätä perusainesta on kaikessa ja kaikki koostuu siitä. Näin myös soluilla on tietoisuus, jos tätä sanaa käytetään kuvaamaan todellisuuden perusainesta.

”Myös soluillasi on oma tietoisuutensa, joka saattaa sinusta tuntua pikkiriikkiseltä tai mitättömältä, mutta ne tekevät itsenäisiä päätöksiä, joista olet varsin suuressa määrin riippuvainen. Teidän käyttämänne käsite ”vaisto” on varsin huono ja juontuu siitä, että teidän mielestänne millä muulla organismilla kuin ihmisellä ei ole mitään tietoisuutta.” (ES 1:29)

Emme tietenkään enää nykyään ajattele, että tietoisuus olisi vain ihmislajin ominaisuus, mutta olemme vielä aika kaukana siitä, että ajattelisimme tietoisuutta olevan jopa soluilla. Mutta toisaalta meidän ei ole mitenkään vaikea ymmärtää sitä, että solut tekevät itsenäisiä ”päätöksiä”, jos vaikka ajattelemme syövän kehittymistä tai muita solujen toimintaan liittyviä sairauksia. Toisaalta on ymmärrettävä, että myös solut noudattavat niitä uskomuksia, joita kullakin meistä tietoisesti ja alitajuisesti on:

”Solut ovat itsenäisiä samoin kuin yksilöitäkin. Ne ovat myös riippuvaisia alitajuntanne yllykkeistä ja noudattavat sen ohjeita jopa muodostaessaan syöpäsoluja, mikä niiden kannalta on tietenkin vain kasvua.” (ES 1:29) (Ks. myös Terveys.)

Tätä ajatusta siitä, että kaikessa olisi jonkinlainen siemen tietoisuutta, jonkinlainen prototietoisuuden ydin, kutsutaan filosofiassa panpsykismiksi. Panpsykismin ongelmaksi mainitaan kuitenkin usein se, ettei kukaan osaa selittää, miten tällainen esimerkiksi alkeishiukkasissa ja atomeissa oleva prototietoisuus voisi yhdistyä itsetietoiseksi, minuuden ja persoonallisuuden omaavaksi yksilöksi. Kuinka monen atomin on liityttävä toisiinsa ja miten, jotta järjestelmästä tulee tietoinen? Tätä sanotaan mielenfilosofiassa kombinaatio-ongelmaksi. Ylipäätään tietoisuuden syntyminen on suuri ongelma fysikalistisessa maailmanselityksessä oletetaanpa sitten tietoisuuden yhdistyvän prototietoisista hiukkasista tai jotenkin muutoin ilmenevän eli emergoituvan aivokemiallisista prosesseista.

Seth tarjoaa oivallisen kiertotien panpsykismin ja samalla myös edellä mainitun emergenssin ongelmaan: ei ole niin, että tietoisuus syntyisi jotenkin kasaamalla prototietoisia hiukkasia yhteen tai emergoitumalla ”taianomaisesti jostakin”; tietoisuus eli mieli on itsessään kokonainen perusaines, joka voi fragmentoitua eli hajota loputtomasti. Esimerkiksi yksilöllinen ja persoonallinen ihminen on itsessään kokonaisempi ja laajempi osa loputonta tietoisuutta kuin vaikkapa solu. Tietoisuus ei siis koostu rakentamalla, sillä sitä, mikä on kaiken perusta, ei voi mistään rakentaa, mutta kaikkea voi ymmärtää tietoisuuden fragmentteina. Tällainen näkökanta kuitenkin vaatii fysikalismin hylkäämistä, mikä taas ei ole ihan helposti nieltävä olettamus nykyiselle maailmankuvallemme.

Seuraava lainaus selventää tätä panpsykistisen selitysmallin tuottamaa ongelmaa, joka on meidän ajattelustamme johtuva aivan luonnollinen väärinymmärrys:

”Siksi voi näyttää siltä, että se, mitä te pidätte tietoisuutena, olisi tällaisen yhdistymisen seurausta. Näyttäisi siis ehkä siltä, että itsetietoisuus olisi seurausta tällaisesta kombinaatiosta. Jokaisella solulla on kuitenkin oma tietoisuutensa, ja kun puhun tietoisuudesta solujen ominaisuutena, käytän ilmaisua vain mukavuussyistä, sillä todellisuudessa solut ovat tietoisuuden ominaisuuksia.” (ES 2:50)

Johtuen nimenomaan vahvasti fysikaalisesta maailmankuvastamme, emme yleensä tule ajatelleeksi asiaa näin, kuten Seth edellä esittää: jos ajattelemme, että soluilla tai soluissa on tietoisuutta, ajattelemme tietoisuuden olevan niiden ominaisuus – toisin sanoen fyysisen aineen ominaisuus – emmekä hoksaa, että asia voi aivan hyvin olla toisinkin päin; tietoisuudella tai tietoisuudessa voi olla solumuoto.

Fysikalistisessa maailmanselityksessä todellisuus siis koostuu osista ja mentaalissa maailmankuvassa puolestaan fragmentoituu kokonaisuudesta.

”Kemialliset aineet eivät itsessään yksinkertaisesti vain synnytä tietoisuutta tai elämää. Tieteenne on vain kohdattava se tosiseikka, että tietoisuus tulee ensin ja kehittää itselleen omat muotonsa.” (ES 2:50)

On mielenkiintoista, että Sethin mukaan, sen lisäksi että tietoisuus kehittää omat muotonsa, myös ihmisen tietoisuus on kehityksen tulosta. Perimmäinen itsetietoisuus on aina ollut olemassa mutta tietoisuuden erilaiset ja erityiset lajit ovat kehittymisen tulosta.

”Niin sanottu ihmisen tietoisuus ei vain yhtäkkiä ilmestynyt jostakin. Parjattu apina-ystävämme ei vain yhtäkkiä hakannut karvaista rintaansa ja huutanut: ’Olen ihminen.’… Sen sijaan ihmisen tietoisuus alkoi siitä, kun monisoluiset ryhmittymät alkoivat muodostaa tietyn kompleksisuuden omaavia malleja. Vaikka koskaan ei olekaan ollut mitään tiettyä pistettä, jossa ihmisen tietoisuus astui kuvaan, oli kuitenkin hetki, jota ennen ihmisen tietoisuutta tällaisenaan ei ollut olemassa. Itsetietoisuus oli olemassa. Ihmisenä olemisen tietoisuus oli täysin kehittynyt siinä, mitä te kutsutte luolamieheksi, mutta – enkä voi kylliksi painottaa tätä – ajatus ihmisestä oli elävä myös kaloissa.” (ES 1:26)

Alkuun voi olla vaikea käsittää, miten edellä esitetty eroaa fysikalistisista tietoisuuden selitysmalleista, joissa tietoisuus siis on biologisen kehittymisen tulosta, mutta olennaisin eroavaisuus on siinä ”perimmäisessä itsetietoisuudessa”, joka on aina ollut olemassa. Sethin mukaan ihmisen tietoisuus on siis vain eräs perimmäisen tietoisuuden ottamista ja kehittämistä muodoista eikä sitä tule mitenkään pitää tietoisuuden prototyyppinä yleisesti.

Tietoisuus on siis jatkuvasti itseään luova ja muuttuva prinsiippi tai perimmäisen muutoksen eli toiminnan käyttämä väline laajenemiseen, ja ihmisen tietoisuus on eräs tämän muutoksen tai laajenemisen ilmentymä. Ihmisen tietoisuus tai sen malli on siis aina ollut olemassa perimmäisessä itsetietoisuudessa tai psykologisessa, sisäisessä ajassa hieman samalla tavoin kuin erilaiset mallit ovat koodattuina geeneihin (Seth puhuukin ”mentaaleista geeneistä”). Me emme siis tavallisesti ole tästä sisäisestä tai perimmäisestä itsetietoisuudesta mitenkään tietoisia.

Koska tavanomainen valvetietoisuutemme ei ole tietoinen tästä sisäisestä tietoisuudesta, eikä varsinkaan siitä, miten sisäisen tietoisuuden kautta kaikki meille ilmenevä saa muotonsa, me etsimme vastauksia sieltä, mitä valvetietoisuutemme voi käsittää ja havaita: tämä on varsin ymmärrettävää kaikin puolin.

Valaistakseen sitä, miten hankala todellisuuden perimmäistä luonnetta on pukea sanoiksi, eritoten kun kyseessä on sellainen kielellinen logiikka kuin ihmisten kielissä yleensä on, Seth toteaa:

”Olen sanonut, etteivät kemialliset aineet yksistään – missään muodossa tai yhdisteenä – tuota tietoisuutta. Tämä väittämä on kuitenkin samanaikaisesti sekä tosi että epätosi siinä, että kemialliset aineet yksistään kyllä tuottavat tietoisuuden yksinkertaisesti vain siksi, koska me tiedämme, että jokainen teidän todellisuudessanne oleva molekyyli on tietoisen energian aineellistuma. Kun sanon, etteivät kemialliset aineet yksistään tuota tietoisuutta, puhun siitä teoriasta, jonka mukaan aine, kemia ja atomit, jotka ovat elottomia, yhtäkkiä jonkin muodonmuutoksen kautta saavuttaisivat tietoisen tilan jonkinlaisen kehityksen seurauksena.” (ES 2:51)

Tämä on varsin viehättävä lainaus, sillä se tekee selväksi sen sekaannuksen, joka meille helposti kaikesta tulee: kaikki tietoisuuteen liittyvät kysymykset voidaan nähdä aina kahdensuuntaisesti. Jos aivot vahnigoittuvat ja ihmisen kognitiiviset kyvyt muuttuvat, merkitseekö se sitä, että koska aivot tuottavat tietoisuuden, niiden vahingoittumisen mukana ihmisen ”tietoisuuskyvytkin” vaurioituvat, vai sitä, että koska tietoisuus käyttää aivoja, se ei kykene tekemään sitä yhtä hyvin vahingoittuneiden aivojen kautta kuin vahingoittumattomien. Yleensä me uskollisina fysikalismin opinkappaleiden tunnustajina valitsemme aina ensimmäisen vaihtoehdon, vaikka jälkimmäinenkin olisi aivan yhtä mahdollinen. (Ks. myös Mieli ja aivot.)

Me sekoitamme usein käsitteinä toisiinsa tietoisuuden, mielen, itsen, minuuden, tajunnan tai jopa todellisuuden perustan, jos olemme panpsykistejä. Me ajattelemme usein tietoisuuden olevan jotakin mystistä ja ihmeellistä – etenkin kun emme osaa sitä tai sen syntyä mitenkään selittää. Seth tuo tähän käsitteiden sekamelskaan oivallisesti selkeyttä huomauttamalla, ettei tietoisuus ole itsessään mitään; se ei ole substanssi tai mitään muutakaan ”konkreettista” sen paremmin fyysisesti kuin ei-fyysisestikään. Sen sijaan tietoisuudella on välinearvo, jota ei voi erottaa kokijasta – itsestä.

”Tietoisuus on vain keskittymisen tila, se ei ole itse. Tietoisuus on se suunta, johon itse minä tahansa hetkenä katsoo… Se suunta, johon itse katsoo ei ole sama kuin itse.” (ES 3:93)

Tämä on hyvä ja selkeä tietoisuuden määritelmä ja riisuu sen tarpeettomasta mystiikasta. Tietoisuus ei siis Sethin mukaan ole mikään perimmäinen todellisuuden rakennusaines vaan sisäisen itsen funktio – sen toimintatapa. Tätä toimintaa, joka synnyttää tietoisuuden, Seth selvittää vuoden 1965 alkupuolen istunnoissa varsin mielenkiintoisesti. Lyhyesti ilmaistuna sisäisen eli perimmäisen todellisuuden luonne on toiminta eli muutos, joka kohdistuessaan itseensä synnyttää identiteetin ja samalla kyvyn kohdistaa myös huomionsa itseensä, mikä on yhtä kuin tietoisuus. Tietoisuus on siis toimintaa, joka havaitsee itsensä. (Ks. tarkemmin artikkelin Entiteetti, ego, identiteetti ja persoona alku.) 

Mentaali todellisuuskäsitys merkitsee todellakin sitä, että ”mentaalit tekijät”, joita voidaan tässä nimittää vain ”tietoisuudeksi” todellakin ovat kaiken koetun taustalla, olipa kyse sitten fyysisistä tai ei-fyysisistä kokemuksista. Fyysisen todellisuuden suhteen on kuitenkin ymmärrettävä, ettei se ole mitenkään valmis ja että se uusiutuu koko ajan mentaalien prosessien myötä.

”Samalla tavoin kuin tietoisuus sai aikaan fysikaalisen ulottuvuuden, te, osina tietoisuutta, pidätte sitä edelleen yllä ja luotte sitä koko ajan uudelleen… Tämä on jatkuvaa luomistyötä. Alkuperäinen luomistyö tarjosi tarvittavan energian, ulottuvuuden ja mahdollisuudet itsessään, mutta joka ainoa tietoisuuden hiukkanen pyrkii aina ilmaisemaan itseään niin monien mahdollisuuksien puitteissa kuin suinkin kykenee.” (ES 8:338)

Eikä tämä tietoisuuden tekemä jatkuva luomistyö rajoitu suinkaan vain fyysiseen todellisuuteen:

”Te luotte uusia ulottuvuuksia, joiden kautta tietoisuus voi oppia tuntemaan itsensä niin fyysisinä kokemuksina kuin muissakin järjestelmissä. Tietoisuutena toiset järjestelmät eivät ole teiltä suljettuja mutta fyysisinä olentoina ne ovat.” (ES 8:338)

Seth toteaa useaan otteeseen, ettei suljettuja järjestelmiä pohjimmiltaan ole, ja sillä hän tarkoittaa nimenomaan, ettei suljettuja järjestelmiä ole tietoisuudelle. Me puolestamme ymmärrämme tietoisuutta eritoten länsimaisessa ajattelussa niin huonosti ja rajallisesti, että vaikuttaa jopa siltä kuin ihmisen subjektiiviset kokemukset olisivat jotenkin suljettu järjestelmä eli koskisivat vain häntä itseään (sitähän sana subjektiivinen tarkoittaa), tosin jyrkkää jakoa subjektiivisuuteen ja objektiivisuuteen tuskin mitenkään laajamittaisesti enää kannatetaan. 

Seth toteaa myös Herakleitoksen henkeen:

”Nykyiset käsitykset todellisuudesta ovat kuin lasten satuja.” (ES 8:406)

Esisokraattisen antiikin filosofi Herakleitoksen sanomaksihan oletetaan lausetta ”Lasten leluja ihmisten mielipiteet”, mikä on kutakuinkin sama asia, kuin mitä Seth yllä tarkoittaa. Aika vähänhän me vielä todellisuuden perimmäisestä luonteesta ymmärrämmekin eritoten siksi, että olemme niin lumoutuneita todellisuuden fyysisestä osasta.

Objektiivisesta todellisuudesta

Koska Sethin mukaan kaikki havitsemamme on tulosta sisäisistä, mentaaleista prosesseista, tämä koskee tietenkin myös fyysistä havaintomaailmaamme, jota tavallisesti pidämme objektiivisena. Objektiivisuus merkitsee sitä, että jokin havaitsemisen kohde on todennettavissa useamman havaitsijan toimesta samanlaisena tai ainakin oletettavasti samanlaisena. Toisin sanoen havaitsemisen kohteet ovat riippumattomia havaitsijasta. Varsin vakuuttavasti meistä myös arkikokemuksissamme näyttää tältä; jos minä sanon, että ”tuossa on mänty”, sinä voit varmistaa sen vastaamalla minulle, että ”kyllä, siinä on mänty”. Usein tyydymme tähän emmekä ajattele asiaa sen enempää.

Varmaankin jokainen on kuitenkin jossain vaiheessa leikitellyt sillä ajatuksella, että mahtavatkohan muut ihmiset nähdä asiat (havainnon kohteet) samoin kuin minä. Usein esimerkkinä käytetään värejä: mistä minä voin tietää, että sinun punaisesi on samanlainen kuin minun punaiseni? Tämän ongelman pohtimisesta on syntynyt kokonaisia filosofian haaroja, tai jos ei nyt ihan haaroja, suurta väittelyä kuitenkin.

Usein eri näkökulmista samaan asiaan käytetään myös elefanttivertausta, jossa eri yksilöt yrittävät kuvailla elefanttia tunnustelemalla sen eri osia ja päätyvät varsin erilaisiin kuvauksiin kohteesta ”elefantti”. Vaikka kyseessä on vain vertaus, se ei olisi saavuttanut niin suurta suosiota ja pitkää elämää, ellei se jotenkin puhuttelisi meitä. Meillä on ainakin intuitiivisesti vahva epäilys siitä, ettemme ehkä näe asioita samalla tavalla. Kuinkahan moni meistä on kiistellyt jonkun kanssa esimerkiksi juuri väreistä: onko tuo neule nyt vihreä vai ruskea? Tämä fyysisen kohteen attribuuteista kiisteleminen on tietenkin eri seikka kuin varsinaisesta fyysisestä objektista tai sen todellisesta olemassaolosta kiisteleminen, mutta osoittaa kuitenkin hyvin sen, miten eri tavoin me asioita havaitsemme. Psykologiassa tiedetään, ettei mikään ole sen erehtyväisempää kuin ihmisen havaintokyky – ehkä ihmisen muistia lukuunottamatta.

Myös fysiikka ajautui väittelyyn havaitsijasta riippumattoman todellisuuden olemassaolosta kvanttimekaniikan hahmottumisen jälkeen 1920- ja 30-luvuilla. Kvanttimekaniikan matematiikka – ja myös havainnot – tuottavat eräitä kummallisuuksia, jotka näyttävät kumoavan käsityksemme havaitsijasta riippumattomasta todellisuudesta. Objektiivinen todellisuus ei ehkä olekaan pohjimmiltaan niin objektiivinen kuin kuvittelemme. Ainakaan Sethin todellisuuskäsityksen mukaan näin ei ole, vaan kukin meistä havaitsee todellisuuden omalla tavallaan siitä huolimatta, että keskuudessamme vallitsee arkitodellisuudessa varsin suuri konsensus asioista.

”Vaikka yksilöt näkevätkin säännönmukaisesti omat rakennelmansa, kun asiaan liittyy muitakin tekijöitä, vaikuttaa siltä, että te näette muidenkin ihmisten rakennelmat, koska siinä, miten jokin tietty fysikaalinen objekti rakennetaan on niin suurta samankaltaisuutta.” (ES 2:69)

”Rakennelmalla” Seth tarkoittaa tietenkin niitä yksilöllisiä mentaalien prosessin tuotoksia, jotka kunkin meistä kohdalla ilmenevät fysikaalisina objekteina. Seth puhuu myös toissijaisista rakennelmista, jotka syntyvät siitä, miten olemme jatkuvassa sisäisessä (telepaattisessa) yhteydessä toinen toisiimme ja miten sitä kautta päädymme konsensukseen todellisuuden psyykkisessä rakentamisessa.

”Toissijaiset fysikaaliset rakennelmat ovat niitä, jotka tietoisuus luo muodostaessaan käsityksen toisista tietoisuuksista ja jotka muotoutuvat telepaattisesti ja muilla keinoin saadusta informaatiosta.” (ES 2:71)

Olettamus objektiivisesta todellisuudesta on kuitenkin täysin välttämätön toimintakykymme kannalta. Jos todella käytännössä ajattelemme kaiken olevan vain mentaalia rakennelmaa, kykymme toimia fyysisessä ympäristössä vaarantuu monin tavoin. Meidän on siis oletettava objektiivinen todellisuus aivan huolimatta siitä, onko sellaista pohjimmiltaan olemassa vai ei.

”Ei ole objektiivista maailmankaikkeutta ja kuitenkin on objektiivinen maailmankaikkeus… Teidän on toimittava niin kuin objektiivinen maailmankaikkeus olisi olemassa. Se maailma tai kenttä, jossa te tällä hetkellä elätte, on todellinen ja selkeästi määritelty teidän omalla tasollanne. Sen tosiseikan, että teidän todellisuutenne on todellinen vain teidän tasollanne ja ettei se ulotu muihin todellisuuksiin, ei tule houkutella teitä väheksymään sitä.” (ES 2:72)

”Te ette koskaan huomaa minun kannustavan ketään ulkoisesta maailmasta vetäytymiseen tai minkäänlaiseen ennakkoluuloisuuteen tai kannattavan sellaisia toimia, jotka voisivat olla terveydelle vaarallisia, tai minkäänlaista fanaattisuutta.” (ES 2:83)

Sethin todellisuuskäsityksessä erityisen viehättävää on tällainen käytännön realismi, vaikka hänen esittämänsä väittämät ovatkin varsin korkealentoisia meidän käsitystemme näkökulmasta. Koko kiistely todellisuuden objektiivisuudesta on näin käytännön kannalta täysin turha, vaikka se filosofiselta ja ontologiselta kannalta on mitä mielenkiintoisin. On kuitenkin syytä muistaa, että tavanomainen käsityksemme todellisuudesta on varsin pinnallinen.

”Te leikittelette vain todellisuuden pintakerroksen parissa, mutta sen todellinen paksuus ja syvyys ovat teille täysin tuntemattomia.” (ES 2:72)

Meidän on varsin vaikea käsittää sitä, että jokainen luo itse – tai jokaisen sisäinen itse luo – havaitsemansa maailman ja että tämä koskee myös yhteisesti havaitsemaamme maailmaa. Tämä sotii täysin intuitiotammekin saati sitten järkeämme vastaan. Väittämä on kuitenkin aivan luonnollinen seuraus todellisuuden mentaalista luonteesta.

”Jokainen yksilö, joka luo, sanotaanko vaikkapa, tuolin, käyttää kokonaan eri atomeja ja molekyylejä alitajunnassaan sen rakentamiseen. Hän näkee vain oman rakennelmansa… Näin kenen tahansa yksilön luoma ja havaitsema tuoli on identiteetti, joka on tietyllä hetkellä olemassa ja jolla ei ole yhtään tarkkaa kopiota.” (ES 3:137) 

Jos todellisuus on pohjimmiltaan mentaali ja rakentuu ”sähkömagneettisesta todellisuuden perusmateriaalista”, josta muodostuu aivan kaikki ilmenevä – niin ajatukset kuin esineetkin – on täysin selvää, että jokainen rakentaa ”itse” havaitsemansa todellisuuden. Sen sijaan meidän on usein tosiaankin vaikea ymmärtää, miten me sitten voimme nähdä ja ainakin jossain määrin kokeakin saman maailman.

Tämä ongelma on kuitenkin pseudo-ongelma ja seurausta siitä, että kuvittelemme todellisuuden olevan pohjimmiltaan aineellinen. Perusolemukseltaan aineellisessa todellisuudessa ei voisi olla mitenkään mahdollista, että se on olemassa jokaiselle meistä erikseen ja erilaisena. Mentaalissa todellisuuskuvassa mitään muuta vaihtoehtoa ei taas ole, jos ymmärrämme, että ”mentaali” ei ole kenenkään omaa ja yksityistä ja että me kaikki olemme tuosta mentaalista ”substanssista” koottuja ja olemme yhtä kuin se. Silloin tulee ymmärrettäväksi, että niin sanotussa objektiivisessa ulkomaailmassakin on kyse vain yhden ja saman ”mentaalisen perusaineen” moninaisesta muotoutumisesta fyysiseksi aineeksi. 

Kuten jo mainittiin, Seth toteaa moneen otteeseen, että mitään suljettuja järjestelmiä ei todellisuudessa ole olemassa, ja että olemme jatkuvassa telepaattisessa eli mentaalisessa tiedostamattomassa yhteydessä toisiimme koordinoiden lakkaamatta yhteisen ulkoisten aistiemme havaitseman maailman ilmentymistä ja luonnetta.

Meille ihmisille on kuitenkin varsin pitkä loikka ajattelussamme olettaa, että jatkuvaa konsensuksen synnyttämistä tapahtuu jollakin meille tuntemattomalla tavalla, mutta jos asiaa ajattelee tarkemmin, ei se mitenkään sen suurempi mysteeri ole kuin esimerkiksi fysiikalle se, mitä aine pohjimmiltaan on: me emme yksinkertaisesti vain tiedä, mitä aine pohjimmiltaan on; osaamme vain kuvailla sen ominaisuuksia ja käyttäytymistä. Samoin me emme tiedä, miten objektiiviseksi kokemamme maailma ilmenee, mutta osaamme kyllä kuvailla havaintojamme jokseenkin sujuvasti.