Jumala, totuus, tieto ja valaistuminen

Tämä artikkeli voisi olla hyvin lyhyt: koska Sethin mukaan pohjimmiltaan on olemassa vain muutos eikä mikään ole pysyvää, silloin ei tietenkään ole mitään tietoa, totuutta tai perimmäisen oivaltamista eli valaistumistakaan, koska ne ovat joka hetki jotakin erilaista – eikä myöskään ikuista ja muuttumatonta Jumalaa, jonka voisi löytää. (Ks. otsikko ”Totuuden kolme suurta dilemmaa” artikkelin Entiteetti, ego, identiteetti ja persoona alussa.) Ei anneta kuitenkaan ihan näin helpolla periksi, vaikka edellä esitetty oikeastaan kätkeekin sisäänsä koko Sethin todellisuuskäsityksen ytimen.

Jumala

Tämä artikkeli koskee ”kaikkein perimmäistä”, sitä mitä me tavallisessa Jumalaksi, totuudeksi ja valaistumiseksi nimitämme, joten aloittakaamme ”alusta”. On tietenkin ymmärrettävä, ettei mitään alkua ole olemassa siinä lineaarisessa mielessä, miten me ajan käsitämme. (Ks. Aika.) mutta Sethin mukaan jotakin perimmäisestä kuitenkin on, josta hän käyttää useimmiten joko muistakin esoteerisista järjestelmistä tuttua termiä Kaikki-Mikä-On tai hänen omia käsitteitään ”ensisijainen kokonaisenergiahahmo” tai ”ensisijainen pyramidikokonaishahmo”.

”Se mitä te ajattelette Jumalana on perustaltaan ja ennen kaikkea, kuten olen jo aiemmin sanonut loputon energiakokonaishahmo tai pyramiditietoisuus.” (ES 7:311)

Kaikki olemassa oleva sai Sethin mukaan ”alkunsa” ristiriidasta: ”luovuuden ja olemassaolon voimat” olivat kyllä olemassa mutta ei ollut mitään keinoa ilmaista tai tuottaa niitä:

”On olemassa, ja tämä tuntuu varmasti käsitteiden ristiriidalta, ei-olemista. Se ei ole teidän käsitteidenne mukaista tyhjyyttä vaan tila, jossa todennäköisyydet ja mahdollisuudet ovat tunnettuja ja ennakoituja, mutta niiden ilmeneminen on estetty. Hämärästi ja siellä, mitä te kutsuisitte historiaksi, jota tuskin enää edes muistetaan, tällainen tila oli olemassa. Se oli ahdistuksen tila, jossa luovuuden ja olemassaolon voimat tunnettiin mutta niiden tuottamisen menetelmiä ei. Tämä oli oppiläksy, jonka Kaiken-Mikä-On oli opittava, ja sitä ei voinut kukaan opettaa. Tästä ahdistuksesta kaikki luovuus alunperin syntyi, ja sen heijastukset ovat edelleen nähtävissä.” (ES 9:426)

”Halu, toive ja odotus hallitsevat kaikkea toimintaa ja ovat kaikkien todellisuuksien perusta. Näin luomisen toive, halu ja odotus olivat olemassa Kaikessa-Mikä-On jo ennen minkään ilmenemistä. Näiden halujen ja odotusten vahvuus ja elinvoima kasvoivat niin sietämättömiksi, että Kaiken-Mikä-On oli pakko löytää keinot niiden ilmentämiseksi.” (ES 9:427)

”Ahdistus itsessään ja mahtava halu luoda edustivat Sen todistusta Sen omasta todellisuudesta. Toisin sanoen tunteet olivat riittävä todistus Kaikelle-Mikä-On siitä, että Se oli olemassa. (ES 9:427)

Tämä on Sethin tulkinta ja kertomus siitä, mistä kaikki sai ”alkunsa”, ja ”alku” puolestaan on käsite, joka on tarkoitettu ainoastaan meidän kolmiulotteiselle mielellemme, jotta voisimme edes intuitiivisesti jotenkin saada aavistuksen siitä, mistä Seth puhuu. Alussa oli vain potentiaali, ilmeisesti hieman samaan tapaan kuin miten kvanttifyysikot puhuvat superpositiosta, joka on tila, joka ei vielä ilmene jonakin tiettynä todennäköisyytenä mutta  sisältää kaikki mahdolliset todennäköisyydet eri ilmenemismuodoille.

Sen sijaan ”halu, toive ja odotus” ovat jotakin sellaista, mitä nykyfysiikkamme ei tunne minään voimana saatikka jonakin perimmäisenä tekijänä, josta kaikki saisi alkunsa. Sethin todellisuuskäsityksessä kaiken ilmenevän takana ovat kuitenkin halut, toiveet, uskomukset, tunteet ja odotukset. (Ks. myös Tunteet, odotukset ja uskomukset.)

Sethin antama kuvaus on yhtä hyvä – tai kenties parempikin – kuin ne lukuisat luomiskertomukset, jotka me tunnemme. Kuten tiedämme, perimmäisistä asioista on vaikea tai peräti mahdoton puhua suoraan, ja siksi meidänkin suuret ajattelijamme ja henkiset johtohahmomme ovat aina käyttäneet vertauskuvia ja ristiriitaisuuksia; niiden avulla mahdottomasta puhuminen tulee mahdolliseksi. Seuraava lainaus kuvaa upeasti tällaisen itsensä kumoavan ristiriidan käyttöä:

”Toisin sanoen ei-oleminen on mahdotonta. Se on olemista vailla keinoa ilmaista olemista.” (ES 9:426)

Edellä esitettyyn väittämään kätkeytyy hienolla tavalla olemisen ja olemattomuuden välinen jännite, jota on mahdoton ratkaisua etsivän järjen ymmärtää mutta josta siis voi kenties intuitiivisesti saada jonkinlaisen väläyksen. Yhtä kaikki, tämä olemisen ja olemattomuuden välinen ristiriita on se, mitä Seth kutsuu Kaiken-Mikä-On dilemmaksi tai ensimmäiseksi dilemmaksi. 

Jos tämän dilemman nyt yrittää hauskasti ilmaista selkosuomella, se voisi kuulua vaikkapa näin: ei voi olla olematta, sillä olematta oleminenkin on eräs olemisen muoto. (Vähän niin kuin ateismikin on eräs uskon muoto.) Ja etenkin, jos oletetaan, että on jotakin, joka on olemassa muttei kykene ilmaisemaan olemassaoloaan, käy entistä selvemmäksi, että jotakin tosiaan on, vaikkei sitä olekaan. Pelkästään tuo ensimmäisessä lainauksessa mainittu ”ahdistuksen tila” – olkoonkin, että se varmasti on vain kielikuva – on olemista, vaikkei se mitenkään vielä ilmenekään. Juuri tällaiset ristiriitaiset ilmaisut avaavat ajatteluamme parhaiten.

”Tämä siis on minkä tahansa ensisijaisen pyramidikokonaishahmon dilemma: Se luo todellisuuden. Se myös tunnistaa jokaisessa tietoisuudessa olevan valtavan potentiaalin. Tämän jälkeen Se löytää keinot. Sen on vapautettava olennot ja mahdollisuudet Sen unesta.” (ES 9:427)

Kaiken-Mikä-On sisäinen ristiriita ja luovuuspotentiaali siis synnyttää Sethin mukaan kaiken todellisuuden tai kaikki todellisuudet. Seth tuo materiaalissaan usein esille myös oman tietämyksensä ja ymmärryksensä rajallisuuden eritoten tällaisia perimmäisiä kysymyksiä käsiteltäessä. Myös meidän lukijoiden on syytä koko ajan muistaa, että Seth kertoo todellisuutta koskevia asioita todellakin vain oman ymmärryksensä mukaisesti – olkoonkin, että hänen ymmärryksensä ylittää meidän ymmärryksemme moninkertaisesti.

”Kun puhun Kaikesta-Mikä-On, sinun on ymmärrettävä, minun suhteeni siihen. Kaikki-Mikä-On ei tunne mitään muuta. Se ei tarkoita sitä, etteikö jotakin muuta voisi olla tunnettavissa. Se ei tarkoita – ja tässä kohdin kaikki sanat ovat täysin riittämättömiä – se ei tarkoita, että Kaikki-Mikä-On ei voisi olla rajallinen, siten kuin me rajallisuuden voimme käsittää. Se ei tiedä, onko muita sen kaltaisia olemassa vai ei. Jos on, se ei ole tietoinen niistä. Se etsii jatkuvasti. Se tietää, että jotakin oli olemassa ennen sen ensisijaista dilemmaa, kun se ei osannut ilmaista itseään.” (ES 9:426)

Tässä näkyy Sethin filosofinen syvyys – ja sanojen rajallisuus. Edellisestä lainauksen varsinaisesta merkityksestä sen puitteissa, mitä sanoja Seth käyttää, ei voi saada kuin korkeintaan häivähdyksenomaisen oivalluksen. Siinä pyritään ilmaisemaan se, mitä oli ennen kuin jotakin oli. Filosofit rakastavat tällaisia kysymyksiä – tai ainakin osa filosofeista rakastaa – eikä vähiten siksi, että huolimatta eritoten länsimaisen filosofian pyrkimyksestä loogisuuteen ja eheyteen, perimmäisiä kysymyksiä kaksinapainen joko–tai-logiikka ei tavallisesti kuitenkaan tavoita.

Seth jatkaa samassa luvussa vielä sen pohtimista, että ehkä Kaikki-Mikä-On on kehittynyt jostakin aiemmasta – sitä emme voi mitenkään tietää – tai sitten se olemisen ja sen ilmaisemattomuuden välinen dilemma tosiaan on kaiken alkulähde. Tästä Kaikesta-Mikä-On on saanut ainakin alkunsa se, minkä me käsitämme olevaksi: jokainen yksilöllinen identiteetti ja tietoisuus.

”Kaikki-Mikä-On – teidän käsitteitänne käyttääkseni – säilyttää itsessään muiston tästä tilasta, ja se toimii jatkuvana yllykkeenä alati uudistuvaan luovuuteen… Ei riitä, että Kaikki-Mikä-On ensisijaisena tietoisuuden kokonaishahmona haluaa jatkaa olemassaoloaan, vaan tätä päättäväisyyttä täytyy jokaisen sen osankin viedä eteenpäin.” (ES 9:426)

Näin meidän jokaisen luonnollinen tehtävä on jatkaa olemassaoloa ja levittää sitä edelleen; tätä tehtävää me emme voi mitenkään kumota. Seth jatkaa samassa istunnossa hieman myyttisemmin sanankääntein yrittäessään selvittää olemisen ja sen ilmaisemisen puutteen välistä jännitettä:

”Paine tuli eräässä mielessä kahdesta lähteestä; tietoisista mutta yhä edelleen vain todennäköisistä itseistä, jotka kokivat olevansa eläviä Jumalan unessa, ja Jumalasta, joka halusi vapauttaa ne… Tämä siis on minkä tahansa ensisijaisen tietoisuuden kokonaishahmon dilemma.” (ES 9:427)

Tästä lainauksesta kuitenkin käy hyvin ilmi se, mitä monissa henkisissä opetuksissa, kuten esimerkiksi Ihmeiden oppikurssissa sanotaan: me olemme Jumalasta ja Jumalassa. Mielenkiintoinen on ilmaisu ”Jumalan uni”, jolla Seth ilmeisesti tarkoittaa ajatusta ennen sen ilmenemistä, siis sitä potentiaalia, joka on olemassa, ennen kuin mikään aktualisoituu.

”Näin Kaikki-Mikä-On ’menetti’ osan itsestään tässä luovassa pyrkimyksessään. Kaikki yksilöt kuitenkin muistavat oman alkulähteensä ja uneksivat nyt Kaikesta-Mikä-On samalla tavoin kuin Kaikki-Mikä-On uneksi heistä. Ja ne kaipaavat tätä valtavaa alkulähdettä ja haluavat vapauttaa sen, antaa sille ilmentymän oman luomistyönsä kautta. Motivoiva voima on yhä Kaikki-Mikä-On, mutta yksilöllisyys ei ole mikään illuusio.” (ES 9:427)

Uneksiessaan omien osiensa vapauttamisesta Kaikki-Mikä-On ”erotti“ ne itsestään, ja nyt nuo osat pyrkivät maksimoimaan saamansa vapauden laajentamalla Kaikkea-Mikä-On entisestään. Huomionarvoista on myös – ja tämän Seth ottaa moneen otteeseen esille – meidän yksilöllisyytemme tai persoonallisuutemme ei ole mikään harhakuva, josta meidän tulisi päästä jotenkin eroon tavoittaaksemme todellisuuden perimmäisen luonteen; meidän yksilöllisyytemme on yhtä kuin todellisuuden perimmäinen luonne.

Tämä on kaunis tarina, ja sellaisena se tulee ottaakin, kuten kaikki kuvaukset perimmäisestä. Tästä huolimatta Sethin kuvaus lienee yksi parhaista, sillä ainakin sillä on kyky tuottaa oivalluksia toisin kuin monilla muilla luomiskertomuksilla, joista on usein tehty hyvinkin värikkäitä ja konkreettisia satuja kaikkine sotkanmunineen ja hämähäkkeineen.

Me ihmiset kuitenkin haluamme ymmärtää, mitä kaikki merkitsee ja mistä kaikki on tullut, mikä filosofiassa tiivistyy kysymykseen: ”Miksi on niin, että on jotakin, eikä ole niin, ettei ole mitään?” Pelkkä tämän kysymyksen esittäminen kuitenkin osoittaa suoraan ajattelumme rajallisuuden, sillä ilmeisesti ainoa seikka, jota emme voi mitenkään kieltää, on juuri se, että jotakin on olemassa, mikä tekee sen vastakohdan, ”mitään ei ole olemassa” mahdottomaksi. Kysymys on siis pikemminkin vain kaksinapaisen logiikkamme tuottama virhe. Siitä, mikä on aina olemassa, ennen kuin kukaan yhtään kysymystä esittää, Seth sanoo seuraavaa:

”Tietoisuus on aina olemassa ennen fyysistä aineellistumista. Jumala-käsite tietenkin syntyi siitä ihmisen sisäisestä tiedosta, että tietoisuus edeltää fyysisiä rakenteita.”(ES 2:51)

Tässä Seth kuitenkin kytkee tietoisuuden nimenomaan meidän fysikaaliseen todellisuuteemme ja ilmoittaa sen olevan olemassa jo ”ennen” minkään fyysisen ilmenemistä. Tämä tietoisuuden mahdollinen ensisijaisuus on niin ikään hyvin suuri kysymys filosofiassa. Onko tietoisuus kaiken perusta vai syntyykö se jotenkin esimerkiksi aivokemiallisten prosessien tuotoksena? Sethin mukaan, koska todellisuus on mentaalinen, tietoisuus mentaalisen synonyyminä on tietenkin ensisijainen. 

Seth siis käyttää Jumalasta mieluummin esimerkiksi termiä ”ensisijainen energiakokonaishahmo”, joka vapauttaa meidät suurelta osin jumala-sanaan ja -käsitteeseen liittyvistä mielleyhtymistä, ja asettaa myös tietoisuudelle jotakin, mikä on sen suhteen ensisijaista. Tämä selvitetään artikkelin Entiteetti, ego, identiteetti ja persoona alussa.

”Ensisijaisella energiakokonaishahmolla ei ollut alkua ajassa eikä sillä myöskään ole loppua ajassa. Se on tulosta laajenemisesta arvototeutumalla [sisäinen kehittyminen], laajenemisesta, jolla ei ole mitään tekemistä ajan tai avaruuden kanssa siten kuin ihminen ne käsittää. Laajeneminen on tulosta energian tiivistymisestä, mutta johtuen niistä ainutlaatuisista ominaisuuksista, jotka liittyvät sekä arvototeutumaan että tilavaan nykyhetkeen, mitään ensimmäistä, alkuperäistä tiivistymää tai laajentumaa ei vain ollut.” (ES 3:96)

Seth viittaa jälleen kerran siihen, miten ”alku” on mielekäs käsite vain sellaisessa todellisuusjärjestelmässä, joka perustuu lineaariseen aikakäsitykseen, kuten tämä meidän fysikaalinen todellisuutemme. Tätä aluttomuutta on tietenkin vaikea käsittää edes intuitiivisesti, mutta älyllisesti se on täysin mahdotonta, sillä fyysiseen todellisuuteen ja ulkoiseen egon sidoksissa oleva äly kykenee käsittelemään vain fyysisen todellisuuden ominaisuuksia, koska se on juuri siihen täsmäräätälöity. Meidän tavanomainen suksessiiviseen syy-seuraussuhteeseen perustuva todellisuuskäsityksemme ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää aluttomuutta ja loputtomuutta. (Ks. myös Aika.)

Voidaan aivan yhtä hyvin ajatella, että jos todellisuuden perimmäinen luonne – jota Seth kuvaa usein sanalla vitaliteetti eli elinvoima – ajatellaan Jumalan synonyymiksi, myös Jumala-käsite saa merkityksen: Jumala on itsessään itsensä täysin toteuttamaan pyrkivä periaate.

”Tähän Jumala-käsitteenne viittaa. Tämä absoluuttinen, alati laajeneva, välitön psyykkinen kokonaishamo, jota voi halutessaan kutsua Jumalaksi, on niin varma omassa olemassaolossaan, että se jatkuvasti hajottaa ja kokoaa itsensä. Sen energia on niin uskomatonta, että se todellakin muodostaa kaikki maailmankaikkeudet, ja koska sen energia on kaikissa todellisuuksissa ja niiden taustalla, se todellakin on tietoinen jokaisesta maahan putoavasta varpusesta, sillä se on jokainen maahan putoava varpunen.” (ES 2:81)

Meidän länsimaisiin uskonnollisiin jumalakäsityksiin tottuneiden saattaa olla vaikea tavoittaa sitä abstraktiutta ja persoonattomuutta, jolla Seth Jumala-käsitettä pyrkii meille avaamaan.

”Tämä psyykkinen kokonaishahmo saattaa kuulostaa sinusta epäpersoonalliselta, mutta koska sen energia muodostaa sinun persoonasi, miten se voisi olla? Jos haluat kutsua tätä ylimmäistä ja absoluuttista psyykkistä kokonaishahmoa Jumalaksi, sinun on pyrittävä olemaan tekemättä hänestä aineellista objektia, sillä hän on solujesi ydin ja välittömämpi kuin oma hengityksesi. (ES 2:81)

Tarkastellaanpa siis hieman niitä ongelmia, jotka liittyvät Jumalaan persoonallisena olentona.

Persoonallisesta Jumalasta

Monoteistisissa, yksijumalisissa, niin sanotuissa abrahamilaisissa uskonnoissa, joihin kristinuskokin luetaan kuuluvaksi, Jumala on persoonallinen olento, joka ajattelee, tuntee, kärsii, raivoaa, leppyy, suosii ja kiroaa meidän ihmisten tavoin. On varsin ymmärrettävää, että haemme turvaa ja lohtua itsemme kaltaisesta mutta meitä monin verroin mahtavammasta olennosta, mutta tällaiseen olentoon uskovat harvoin tunnustavat tai edes osaavat olettaa, että kyse on ihmisen rajallisesta ymmärryksestä syntyneestä projektiosta.

”Persoonallinen Jumala, kuten se yleisesti käsitetään, on yksiulotteinen käsite, joka perustuu ihmiseen vähäiseen oman psykologiansa tuntemukseen,” (ES 7:311)

”Tiedetään, että ihminen tekee jumalansa itsensä kuvaksi.” (ES 3:96)

On erikoista, miten tätä tosiseikkaa on toisinaan niin vaikea ymmärtää. Tilanne selittynee vain sillä, että meidän on psykologisesti edullisempaa pitää tiettyjä uskomuksia yllä kuin kyseenalaistaa ne. Jos ajatus persoonallisesta Jumalasta tuo meille esimerkiksi lohtua ja turvaa ja jos tästä käsityksestä luopuminen saisi meidät tuntemaan olomme epävarmaksi ja pelokkaaksi, on selvä, että valitsemme ensimmäisen vaihtoehdon. Jos kuitenkin haluamme todella tuntea todellisuuden luonteen, meidän on luovuttava kaikista ennakkokäsityksistämme, mikä puolestaan lienee ihmisen haasteista vaikein.

Jokaisella uskonnolla ja jokaisella Jumalaan uskovalla on jumalastansa kuva, joka enemmän tai vähemmän muistuttaa häntä itseään ja niitä yksilöllisiä ja kollektiivisia käsityksiä todellisuudesta, jotka hän on omaksunut. Aikain saatossa nämä hahmot tietenkin mytologisoituvat ja saavat mitä mielikuvituksellisimpia piirteitä tai ominaisuuksia, mutta yhtä kaikki ne ovat ihmisen kulloisenkin ymmärryksen luomuksia. Tämä pätee tietenkin sekä yksi- että monijumalaisiin uskontoihin ja niin subjektiivisesti kuin kollektiivisestikin.

”Ei ole olemassa mitään kristillisen käsityksen mukaista persoonallista jumala-yksilöä, mutta sinulla on pääsy siihen osaan Kaikkeen-Mikä-On, joka on ensisijaisesti sinuun virittäytynyt… Yksi osa Kaikkea-Mikä-On on välittömästi tietoinen esimerkiksi sinun kaikkein merkityksettömimmistä tai merkityksellisimmistä ongelmistasi – vain sinun ja yksinomaan sinun. Tämä osa kaikkiallista tietoisuutta on se osa, joka on yksilöllistynyt sinussa itsessäsi.” (ES 7:311)

Tässä lainauksessa tulee hyvin ilmi, että persoonallinen Jumala ja persoonaton Jumala voidaan myös ymmärtää yhtäaikaa oleviksi, jos Jumalaa ei uskontojen tavoin kohteellisteta tai olennollisteta. Sethin mukaan Kaikessa-Mikä-On on yhtä monta ”osaa” kuin on tietoisuuksiakin. Näin jokainen tietoisuus on persoonallinen Kaiken-Mikä-On ilmentymä; meillä on kuin onkin jokaisella myös henkilökohtainen ja siten persoonallinen Jumala.

Tähän seikkaan perustunee myös rukouksen tai pyytämisen voima. Rukoillessamme puhuttelemme itsessämme oleva Kaiken-Mikä-On osaa.

”Vaikka on olemassa on sellainen osa Kaikkea-Mikä-On, joka on, esimerkiksi, tietoinen itsestään sinuna, osa joka todellakin on keskittynyt sinun olemassaoloosi, jonka energia ohjautuu sinuun ja sinussa ja jolta voit pyytää tarvittaessa apua, on myös kaikkiallinen jumala-persoona, joka on tietoinen itsestä jonakin, joka on enemmän kuin omien luomustensa summa. Tämän on Kaikki-Mikä-On termin syvimmässä merkityksessä.” (ES 7:311)

”Rukousta on käytetty erittäin menestyksellisesti siihen, miten yksilöt käsittelevät ainetta psyykkisten kykyjensä avulla. Jumala-käsite sen sijaan on totta ja ei ole totta. Myytit ja symbolit ovat usein lähempänä todellisuutta kuin niin sanotut kovat tosiseikat, sillä kovat tosiseikat ovat usein ulkoisten aistien tuottamia vääristymiä.” (ES 2:81)

Luomme siis olennollisen Jumalan osittain myös ”kovien tosiseikkojen” vastapainoksi sen vuoksi, että koemme intuitiivisesti, että on olemassa jotakin muutakin kuin nuo kovat tosiseikat. Kun syvällisesti ymmärtää, ettei kuitenkaan ole olemassa mitään, mikä ei olisi samalla osa Kaikkea-Mikä-On, myös käsitykset absoluuttisesta tai ei-suhteellisesta hyvästä menettävät täysin merkitystä. On vain relatiivista eli suhteellista hyvää tai pahaa – toisin sanoen sellaista, mikä missäkin yhteydessä hyväksi tai pahaksi mielletään. Tämä on toisaalta hyvin vaarallinen ajatustapa, sillä sitä ei voi sellaisenaan soveltaa tähän fysikaaliseen todellisuuteemme, jonka kannalta – jolle relatiivisesti – monet asiat ovat varsin selvästi joko ”hyviä” tai ”pahoja”.

Jos pohjimmiltaan ei ole olemassa mitään itsessään hyvää tai pahaa, se merkitsee myös sitä, ettei esimerkiksi ego ole pohjimmiltaan paha siitä huolimatta, että se usein ilmentääkin fyysisessä todellisuudessa pahaksi luokiteltuja tai leimattuja asioita. Mitään pahoja henkiäkään ei ole, emme me niitä itse luo:

”Jos uskot demoneihin, myös kohtaat niitä – tässä elämässäsi vihollisina ja toisissa maailmoissa paholaisina tai ”pahoina henkinä”. (HTL 22:677)

”Ei tule myöskään unohtaa, että egokin on osa Kaikkea-Mikä-On, hyvin erikoistunut osa, joka sallii sisäisen itsen käsitellä ja tulkita tiettyjä erityisiä olosuhteita. Jos ego pitää itseään ainoana itsenä, silloin olet suuressa määrin erillään siitä elinvoimasta ja energiasta, joka ulottuvillasi muuten olisi.” (ES 7:311)

Antiikin filosofi Herakleitos on häneen liitettyjen fragmenttien mukaan ilmaissut tämän todellisuuden perimmäisen neutraaliuden hienosti: ”Jumalalle kaikki asiat ovat reiluja, hyviä ja oikeudenmukaisia, mutta ihmiset pitävät joitakin asioita väärinä ja joitakin oikeina.” Fyysisessä todellisuudessa elävinä me emme yksinkertaisesti voi käsittää, miten kaikki voisi olla pohjimmiltaan ”reilua, hyvää ja oikeudenmukaista”, kun tämä maailma, jossa olemme, ei todellakaan ole mielestämme sellainen. Tästä dilemmasta teologit ja filosofit ovat kiistelleet vuosisatoja.

Jos käsitystämme Jumalasta ajattelee nimenomaan meidän omana psykologisena projektionamme, asiassa on myös hyvät puolensa: projisoimalla Jumalaksi mielemme tiedostamattomia puoliamme, teemme näkyväksi myös meille usein piilossa olevat ylevämmät pyrkimyksemme. Tekemällä näin saatamme myös intuitiivisesti oivaltaa edellä esitetyn kaiken pohjimmaisen ”hyvyyden”, joka sanana on tietenkin tällä tavoin nähtynä turha, sillä pohimmiltaan sen vastakohtaa, ”pahuutta” ei ole olemassa.

”Jumala-myytti salli ihmisen tehdä niin kutsutuista korkeammista vaistoistaan objektiivisempia, ja Jumala-käsite edusti ja edustaa yhä yhteyttä sisäiseen itseen.” (ES 2:81)

Totuudesta, tarkoituksesta ja tiedosta

Käsitys totuudesta ei ole edes länsimaisessa filosofiassa mitenkään yksiselitteinen. Totuus voidaan määritellä monella eri tavalla. Miten me voimme tietää, onko jokin totta vai ei?

Länsimainen filosofia tuntee erilaisia totuusteorioita. Yhden mukaan jokin asia on totta, jos se vastaa todellisuutta. Esimerkiksi, jos sanon, että ”tuossa on puu”, ja siinä on sinunkin havaintojesi mukaan puu, väittämäni on tosi. Tätä kutsutaan totuuden korrespondenssiteoriaksi. Puhutaan myös totuuden konsensusteoriasta, eli jokin väite on totta, jos se sopii yksiin muiden väitteiden kanssa. (”Evoluutio on totta, koska monet fossiililöydöt tukevat sitä.”) Filosofiassa puhutaan myös pragmaattisesta totuusteoriasta, jolloin jokin väite on totta, jos se on käytännössä hyödyllinen ja toimiva. (”Ydinvoima on totta, koska siitä saa käytännössä hyödyllistä sähköä.”)

Naiivisti voidaan myös väittää, että jokin väite tai asia on totta, jos se on samanlainen kaikille sitä tarkasteleville tai pysyy samana hetkestä toiseen. Tällaista absoluuttista totuuskäsitystä me sovellamme esimerkiksi Jumalaan: Jumala on ja pysyy. Sethin mukaan mitään tällaista pysyvyyttä ei kuitenkaan ole:

”Tämä kaikkiallinen pyramidikokonaishahmokaan ei ole staattinen. Suurin osa teidän Jumalaa koskevista käsityksistänne koskee staattista Jumalaa, ja tämä onkin eräs teidän teologisista ongelmistanne. Tämän kokonaishahmon tietoisuus ja kokemukset muuttuvat ja kasvavat jatkuvasti. Ei ole olemassa mitään paikallaan pysyvää, staattista jumalaa. Kun sanotte: ”Tämä on Jumala”, Jumala on jo jotakin muuta. Käytän termiä Jumala vain yksinkertaisuuden tähden. Kaikki osat Kaikkea-Mikä-On muuttuvat ja kehkeytyvät jatkuvasti. Kaikki-Mikä-On etsii itsensä tuntemista luoden jatkuvasti uusia muunnelmia itsestään. Sillä tämä itsensä etsiminen on sitä luovaa toimintaa, joka on kaiken toiminnan ytimessä.” (ES 7:311) 

Vaikka totuus onkin tällainen pysyvää määrittelyä alati pakeneva käsite, se ei estä meitä pyrkimästä siihen, koska tällä totuuteen pyrkimisellä on oma selkeä funktionsa:

”Totuutta etsivien on etsittävä sitä koko sydämestään, sillä muutoin he löytävät vain puolitotuuksia, ja puolitotuudet voivat olla yhtä vahingollisia kuin valheet.” (ES 8:335)

Tässä lainauksessa totuutta olennaisempi seikka on kuitenkin puolitotuus. Vaikka mitään totuutta – tai ainakaan staattista ja yksioikoista totuutta – ei pohjimmiltaan olisi, niiden jotka sitä kuitenkin etsivät, on syytä olla jättämättä pyrkimystään kesken. Esimerkiksi uskonnollinen käsitys persoonallisesta Jumalasta on juuri tällainen kesken jäänyt totuuden etsimisen pyrkimys. Tai yhtä hyvin voidaan sanoa uskontojen yleensäkin olevan tällaisia kesken jääneitä pyrkimyksiä. Sitä on myös tiukka fysikalistinen eli materialistinen todellisuuskäsitys, joka ei uskalla kurottautua omien lähtökohtiensa ulkopuolelle vaan lukitsee ne paikoilleen vastoin ontologisia todisteita, toisin sanoen vastoin sitä tosiseikkaa, että fysikalismille ei ole minkäänlaisia todistettuja perusteita.

Ongelma meillä ihmisillä totuuden ja tarkoituksen suhteen onkin useimmiten juuri se, että voidaksemme ylipäätään pitää jotakin asiaa tai ilmiötä totuutena meidän on tehtävä väkivaltaisia ratkaisuja todellisuuden suhteen eli yksinkertaisesti vain päätettävä, mitä jätämme käsitystemme ulkopuolelle ja mitä sisällytämme niihin.

”Nykyisessä kehityksenne vaiheessa te ette voi aivan helposti ymmärtää sanan ”tarkoitus” merkitystä, sillä teille sana merkitsee asioiden vähittäistä jähmettymistä, päämäärää tai kirjaimellista edistymistä ei-mihinkään, kun tuo päämäärä on saavutettu. Tuo sana viittaa rajallisuuteen. Arvototeutumalla [sisäisellä kehittymisellä] ei ole tällaisia mielleyhtymiä, ja ne tarkoitukset, joista olen puhunut, ovat moniulotteisia…

Fyysiset aivonne eivät yksinkertaisesti vain kykene käsittelemään tietynlaista informaatiota. Tämä siis liittyy hermostonne rakenteeseen… Fyysiset aivot eivät vain kykene ottamaan moniulotteisia käsitteitä vastaan tässä vaiheessa.” (ES 9:428)

Jos ja varmasti kun tällainen hermostollisen rakenteemme synnyttämä rajallisuus pitää paikkansa, meidän ihmisten on sinänsä aika turhaa edes puhua totuudesta tai elämän tarkoituksesta: jos ajattelukykymme on jo fysikaalisista syistä lähtökohtaisesti hyvin rajallinen, emme tietenkään voi päästä kuin rajalliseen ”totuuteen”, ja silloin voi oikeutetusti kysyä, onko sanalla ”totuus” tässä mielessä edes mitään merkitystä. ”Osatotuus” ehkä, mutta tuskin Totuus isolla T:llä.

Sitten on kokonaan toinen asia – kuten tästäkin artikkelista on jo käynyt ilmi – onko Totuutta ylipäätään olemassa tai voiko sitä edes olla olemassa. Jos lähdetään liikkeelle Sethin todellisuuden peruskuvauksesta (ks. ”Todellisuuden kolme suurta dilemmaa” Entiteetti, ego, identiteetti ja persoona), kaiken pohjana on toiminta eli muutos, eikä mitään pysyvää ole. Totuus taas käsitteenä vaatisi edes jonkin sellaisenaan säilymisen, siis että jos tänään löydän totuuden, se on vielä huomennakin samanlaisena löydettävissä. Totuus ja muutos voidaan näin nähdä toisensa poissulkevina käsitteinä, joten molemmat eivät voi olla voimassa yhtäaikaa, ellei sitten tiivistä Herakleitoksen tavoin, että vain muutos on pysyvää eli totta (”Samaan virtaan astumme, emmekä astu, me emmekä me.”). Totuus tietenkin menettää tällä tavoin merkityksensä, sillä yhtä hyvin voisi sanoa, että on vain muutos. Toisaalta aina voi vedota totuuden etsimisen funktionaalisuuteen, kuten hieman aiemmin tässä artikkelissa on esitetty: totuuden etsiminen itsessään vie eteenpäin ja laajentaa sekä käsitystä todellisuudesta että Sethin mukaan myös todellisuutta itsessään.

Sethin mukaan maanpäällisellä, fyysisellä elämällämme on kuitenkin myös merkitys ja tarkoitus (ks. myös Kuolema ja jälleensyntymä):

”Teidän erityisessä naamiointimaailmankaikkeudessanne te olette opettelemassa energian muuntamista. Ja teidän tapauksessanne te opettelette muuntamaan energiaa muotoilemalla sen fyysisiksi rakenteiksi, jota teidän tasonne sallii teidän käsitellä muodostamalla tietyt ulkoiset aistit tätä tarkoitusta varten. Olette kuitenkin yhä hyvin vajavaisia näiden kykyjenne käytössä.” (ES 2:44)

Tällainen elämän tarkoitus on tietenkin hyvin toisenlainen kuin mitä uskonnoissamme tai vaikka moraalifilosofiassa esitetään. Se on myös hyvin toisenlainen kuin mitä psykologiassa tai sosiaalitieteissä esitetään. Sethin mukaan olemme siis tällä opettelemassa aineen ja mielen välistä yhteyttä, emme mitään eettis-moraalisia periaatteita. Toisaalta hän sanoo myös maalliseen elämään ja jälleensyntymään liittyen:

”Kun itsekurillisuus ja itsen hallinta on opittu, myötätunto kehittynyt ja lopullinen ja viimeinen oppiläksy opittu – myönteinen halu luoda ja rakastaa tuhoamisen ja vihaamisen sijaan – kun tämä on opittu, jälleensyntymien kierto päättyy.” (ES 9:452)

Tämä voidaan nähdä eettis-moraalisena päämääränä, mutta yhtä hyvin se voidaan nähdä vain todellisuuden perustavanlaatuisen luomisvoiman ”oikeana” käyttönä: tuhoaminen ja vihaaminen eivät salli luovan voiman ilmenemistä vapaasti.

Totuus, tieto, tarkoitus ja varmuus ovat kaikki limittäisiä ja toisilleen rinnasteisia käsitteitä. Kokonainen filosofian haara, epistemologia, keskittyy kysymyksiin tiedosta ja tiedon olemuksesta. Menemättä epistemologian selityksiin ja teorioihin tiedosta sen enempää voidaan kuitenkin todeta, että Seth tuo tiedon olemukseen sellaisen näkökulman, jota filosofisessa epistemologiassa ei tavallisesti esitetä:

”Tieto on olemassa tajuamisena ja tajuaminen vaatii tajuavan persoonan. Tietoa ei ole olemassa ideaalina ja abstraktisti. On totta, että monessa tapauksessa sitä täytyy tulkita niin, että teistä vaikuttaa siltä, että tieto olisi olemassa jonkinlaisena erillisenä ja perimmäisenä periaatteena. Asia ei ole näin. Tieto muuttaa  automaattisesti sekä sitä persoonaa että naamiointijärjestelmää, jonka kautta se virtaa. Tieto on toisin sanoen toimintaa.” (ES 8:412)

”Tietoa ei ole olemassa erillään siitä, joka tietää.” (ES 8:417)

”Informaatiota ei ole, kuten olen jo sanonut, olemassa erillään tietoisuudesta.” (ES 9:462)

Sethille tieto ei näin ole mikään abstrakti tietäjästä tai tiedon haltijasta erillään oleva asia. Ei siis ole olemassa muuta tietoa kuin sen kantajan omaksuma käsitys. Tämä heittää kerralla romukoppaan useimmat filosofisen epistemologian käsitykset. Sethille tieto on täysin relatiivista eli suhteellista, mikä puolestaan on objektiivisuuteen perustuvalle tieteelliselle maailmankuvalle – jonka osa myös länsimaalainen filosofia on – kenties pahinta humpuukia ja täydellisintä väärinymmärrystä. Monet akateemisessa maailmassa pitävät ”relativismia” suorastaan kirosanana. Sethiä varmasti hymyilyttää kovasti tällainen asenne, tieto kun on hänen mukaansa aina kantajastaan riippuvaista.

Seth puhuu -kirjan liitteessä on aika oivallinen tiivistys tiedosta ja totuudesta:

”Sanoin hetki sitten, että sellaiset yksilöt kuin Ruburt [Jane] ovat osa sitä tietoa, jonka he saavat. Tämä pätee kaikkiin ihmisiin, jokaiseen lukijaani. Vallalla on suuri väärinkäsitys. Ihmiset kuvittelevat, että on olemassa yksi suuri totuus, joka heille vain ilmestyy, ja sitten he tietävät sen. Mutta kukka on totuus. Niin on hehkulamppukin. Ja sitä on myös niin idiootti kuin nerokin tai juomalasi tai muurahainen. Ulkoista samankaltaisuutta näissä ei juurikaan ole. Totuus on kaikki nämä näennäisesti erilliset ja erilaiset todellisuudet. Niinpä Ruburtkin on osa sitä totuutta, jonka hän ymmärtää, aivan samoin kuin jokainen teistäkin on osa niitä totuuksia, jotka te ymmärrätte. Se ’totuus’, joka Ruburtin kautta heijastuu, muodostuu uudenlaiseksi totuudeksi, sillä se ymmärretään ainutkertaisesti (aivan kuten se muuttuu ainutkertaiseksi jokaisen sen ymmärtävän kohdalla). Se ei siis ole yhtään enemmän tai vähemmän totuus. Siitä tulee uusi totuus.” (SEP liite:596)

Tällä tavoin ”totuus” koko ajan muuttuu, kun tietoa välitetään ja omaksutaan. Ymmärtääkseen tätä filosofisesta epistemologiasta poikkeavaa Sethin väittämää kaiken tiedon suhteellisuudesta, on ymmärrettävä, mihin se Sethin todellisuuskuvauksessa perustuu.

”Olen sanonut, että havaitseminen muuttaa havaitsijaa. Eikä ainoastaan mentaalisesti ja emotionaalisesti vaan se muuttaa myös sisäisen fysikaalisen rakenteen sähkömagneettista todellisuutta. Hyvin kirjaimellisesti sinä siis olet yhtä kuin se tieto, joka sinulla on.” (ES 9:467)

Havaitseminen on Sethin mukaan toimintaa, ja kaiken toiminnan ytimessä on muutos. Mikä tahansa toiminta on muutoksen ilmentymää. Kun havaitsemme jotakin, emme enää ole samoja kuin ennen havaintoamme. Tätä ei ole mitenkään erityisen vaikea ymmärtää siitä huolimatta, ettei tieteellinen maailmankuvamme sitä ainakaan ihan suoraan tunnusta.

Ajattele vaikkapa, että havaitset pihallasi harakan. Ennen havaintoasi tietoisuudessasi oli vain piha, havaitsemisen jälkeen tietoisuudessasi on piha + harakka, mikä on jotakin muuta kuin pelkkä piha. Ihan ilman mitään ”sähkömagneettisen todellisuuden muutostakin” voimme ymmärtää, että mielemme sisältö muuttuu ja laajenee jokaisen havainnon myötä. Seth kuitenkin haluaa myös selvittää meille, miksi näin on. (Ks. myös Fysiikka ja sähkömagneettinen todellisuus ja Mentaali todellisuus ja tietoisuus.)

Seuraavassa lainauksessa Seth sivuaa kvanttimekaniikan kenties tunnetuinta – tai ainakin popularisoituneinta – ongelmaa, havaitsemisen ongelmaa, joka tavallisesti esitetään ns. kaksoisrakokokeen tai mittausongelman muodossa.

”Niin pitkään kuin tieteentekijänne pitävät havaitsijan ja havaitsemisen kohteen toisistaan täysin erillään, havaitsemisen todellista luonnetta ei ymmärretä.” (ES 9:467)

Me joudumme yhä odottamaan, miten fyysikot tulevat ratkaisemaan tämän havaitsijan ja havaitsemisen kohteen välisen suhteen.

Valaaistumisesta

Seth tuo moneen otteeseen esiin sen, että todellisuus ei ole valmis eikä koskaan myös voi valmiiksi tulla, koska sen perusolemus on muutos. Tästä syystä myös eri uskontojen kuvat jostakin perimmäisestä ja pysyvästä tai esimerkiksi lopullisesta päämäärästä, kuten valaistumisesta, kristinuskon taivaasta tai buddhalaisuuden nirvanasta, ovat vääriä olettamuksia; jos olisi olemassa jotakin pysyvää, todellisuuden perusolemus ei täyttyisi. Ei ole olemassa pysähtynyttä tai muuttumatonta tilaa. Näin ei myöskään voi olla perimmäistä valaistumista.

Valaistumista voidaan ajatella Sethin todellisuuskäsityksen mukaan käänteisesti: kyse ei olekaan siitä, että meidän yksilöinä, kokonaisuuden fragmentteina, tulisi jotenkin täydellistyä tai valaistua vaan siitä, että me täytämme tehtävämme kokonaisuuden laajentajina.

”Perustodellisuus ei voisi tuntea itseä luomatta monimuotoisuutta. Monimuotoisuus merkitsee niitä erilaisia muotoja, jotka todellisuus omaksuu, niitä erilaisia järjestelmiä, joiden kautta se ilmentää itseään projisoimalla itsensä loputtomaan määrään yksilöllisiä kokemuksia.” (ES 7:305)

Perustodellisuudella Seth tarkoittaa sitä perimmäistä todellisuutta, josta kaikki muut todellisuudet kumpuavat. Sethin mukaan mitään persoonan katoamista tai sulautumista – kuten joskus ajatellaan valaistumisen merkitsevän – ei myöskään tapahdu:

”Teidän kohtalonanne ei ole sulautua Kaikkeen-Mikä-On. Teidän persoonanne ominaisuudet, sellaisina kuin te asian nyt ymmärrätte, tulevat säilymään. Kaikki-Mikä-On on yksilöllisyyden luoja, ei sen tuhoaja.” (SEP 22:590)

Kenties valaistumisen varsinainen merkitys Sethin todellisuuskäsityksessä tulee parhaiten esiin seuraavassa lainauksessa:

”Kaikki osat Kaikesta-Mikä-On eivät tunnista itseään tietoisesti Kaikeksi-Mikä-On vaan tuntevat itsensä lähinnä yksilöinä eivätkä perimmäisenä kokonaishahmoyksilönä. Kun oivallus saavutetaan kaikkein korkeimmalla tasolla, Kaikki-Mikä-On luo välittömästi uusia todellisuuksia ja jossain määrin myös kadottaa tietoisuuden omasta identiteetistään.” (ES 7:311)

Koska on olemassa vain muutos, oivalsimmepa tai saavutimmepa yksilöinä mitä tahansa, todellisuus vain muuttaa sen seurauksena muotoaan, jolloin se karkaa aina käsistämme. Tämä on huikea käsitys todellisuuden perimmäisestä luonteesta ja varsin lohdullinen, kun sen vain oikein oivaltaa – kun sen suhteen valaistuu.