Kuolema ja jälleensyntymä

Eräs ihmismieltä askarruttavimmista kysymyksistä on kysymys identiteetin, minuuden, tai persoonan jatkuvuudesta myös fyysisen kuoleman jälkeen. Olemme kehittäneet ja sepittäneet valtavasti erilaisia myyttejä, legendoja ja tarinoita, joiden tarkoitus on valaista sitä, mitä meille tapahtuu kuolemassa ja sen jälkeen. Kokonaiset kulttuurit ja henkiset traditiot ovat perustuneet ensisijaisesti siihen, mitä kuolema on. Meidän länsimaisessa kulttuurissamme kuolema ja kaikki siihen liittyvä on kuitenkin jonkilainen tabu ja se on normaalioloissa siivottu siististi näkymättömiin sairaaloihin ja hoitolaitoksiin. Meillä ei enää ole juuri minkäänlaista kuolemakulttuuria lukuunottamatta hautajaisia, jotka ovat pikemminkin eräänlainen kaavoihin kangistunut uskonnon sävyttämä näytelmä kuin jotakin todellista, josta voisimme oppia jotakin. 

Tämä lienee eräs pahimmin länsimaista ajatteluamme rampauttavista seikoista ja johtanut esimerkiksi siihen, että kuolema on typistetty vain fyysisen olemassaolon – joka meidän kulttuurinne ajattelutavan mukaan on kaikki mitä on todella olemassa – päättymiseen ja siihen liittyviin muodollisiin seikkoihin, kuten perinnönjakoon ja ruumiinkäsittelyjärjestelyhin. Ketään ei tunnu kiinnostavan se, mitä itse kuoleman ja kuolemanjälkeisten tilojen tutkiminen voisi opettaa meille ihmisenä olemisesta laajemminkin. Kuolemaa ja kuolemanjälkeistä elämää keskeisenä pitäviä kulttuureita, kuten muinaista egyptiläistä kulttuuria tai Tiibetin buddhalaisuutta, pidetään joko alkukantaisena tai puhtaasti uskonnollisena ajatteluna, jolla ei ole mitään tekemistä ”tosiseikkojen” kanssa.

Tämä kaikki on johtanut siihen, että kenties tätä eksistentiaalisista kysymyksistä suurinta ei oteta millään tavoin vakavasti tarkasteluun länsimaisessa yhteiskunnassamme ja että kaikki siihen liittyvät kokemukset, kirjoitukset ja suurelta osin tutkimuskin ovat vailla legitiimiä asemaa vallalla olevassa fysikalistisessa maailmankuvassamme. Kuolema on kuitenkin jokaisen fyysiseen todellisuuteen syntyneen väistämätön kohtalo, joten olisi suotavaa, että sille annettaisiin pikemminkin kunniapaikka ajattelussamme kuin että se pyritään karkottamaan ajatuksistamme kokonaan.

Seth käsittelee runsain mitoin kuolemaa, kuolemanjälkeistä tilaa sekä myös sitä, miten me voimme tähän väistämättömään kohtaloomme valmistautua. Sethin mukaan – kuten niin monen muunkin henkisen perinteen mukaan – kuolema on vain perspektiivin muutos:

”Kuoleman hetkellä teidän tasollanne ego vain vaihtaa tietoisuutensa kohdetta.” (ES 3:119)

”Fyysisessä kuolemassa yksinkertaisesti vain lakkaat keskittämästä niin tiukasti huomiosi tiettyyn itserakennettuun todellisuuteen. Vapaudut laajempaan toiminnan kenttään.” (ES 8:396)

”Jos tiedät, että olet olemassa ruumiistasi riippumatta, jos sinulla on kokemusta toisista todellisuuksista ja olet saanut niistä viestejä, sinun ei tarvitse pelätä kehosi jättämistä, sillä voit jo valmistella tietäsi sisäänpäin.” (ES 8:397)

”Kuolemassa persoona päästää irti fyysisestä tasosta, tai käytän mieluummin käsitettä ’fyysinen kenttä’, ja siinä kaikki. Egolle tämä on pelottava tulevaisuudenkuva. Egolle jopa nukkuminen on kuin märkä rätti päin kasvoja. Kokonaisen itsen tunteminen jo fyysisen elämän aikana helpottaisi suuresti tätä kuolemanpelkoa, sillä on olemassa joitakin varsin miellyttäviä psykologisia kokemuksia, jotka muistuttavat suuresti kuoleman kokemusta ja jotka valmistelisivat persoonaa tähän tapahtumaan.” (ES 1:25)

Kuolema lienee meille pelottava erityisesti siksi, ettemme ole pysähtyneet sitä sen syvällisemmin ajattelemaan tai etsimään siihen liittyviä tai sen kaltaisia kokemuksia, saatikka että meillä olisi omakohtainen kuolemanraja- tai suoranainen kuolemakokemus. Koska jokainen meistä ei voi saada tällaista henkilökohtaista ja kenties kaiken mullistavaa kuolemanrajakokemusta, Seth tarjoaa kuolemanjälkeisten olosuhteiden ja kokonaisen itsen tutkimusalustaksi sisäisten aistien todellisuutta, kuten unimaailmaa, selkounia ja ruumiistapoistumista. Jokainen, joka on näitä taitoja harjoittanut, tietää kyllä, ettei fyysinen todellisuus ole ainoa tietoisuuden toimintaympäristö. Tällaiset kokemukset vakuuttavat yksilön siitä, ettei tietoisuus ole ainakaan kaikilta osin sidottu fyysiseen kehoon, ja hälventävät tehokkaasti fyysiseen kuolemaan liittyviä pelkoja. 

Näistä kokemuksista ei tietenkään voi tehdä ”objektiivista tiedettä” vaan ne on itse koettava. Juuri tämän takia tiedeyhteisö suhtautuukin niihin usein hieman nihkeästi. Kuolemanrajakokemuksia on kuitenkin tutkittu monissa laajoissakin tutkimuksissa varsin paljon, ja jonkinlainen konsensus lienee tällä hetkellä siitä, että kokijalleen ne ovat varsin todellisia, vaikka tieteellistä selitystä niille ei osatakaan antaa ja vaikka niitä pidetään ensisijaisesti fysikaalisina poikkeustiloina. 

”Kuolema teidän tasollanne merkitsee kyllä päättymistä mutta siihen ei liity mitään välitöntä uuteen sopeutumista, sillä kuolleella on kyllä aikaa levätä ja päästä vähitellen tilanteen tasalle. Teidän ei tarvitse oppia heti uusia asioita, kun totuttelette elämään teille oudossa ympäristössä. Kuoleman jälkeen teidän ei heti tarvitse kamppailla pysyäksenne hengissä samoin kuin syntyessänne teidän tasollenne, kun teidän on heti yritettävä jotenkin selvitä ja opetella uusia käyttäytymisen malleja ja kun teillä ei oikeastaan ole laisinkaan varaa tehdä mitään virheitä. Päättyminen on aina helpompaa, uskokaa tai älkää, kuin aloittaminen tällaisessa paineistetussa naamiointipyjpäristössä, jossa on yritettävä pysyä hengissä.” (ES 1:29)

Tämä on hieno ja lohdullinen kuvaus kuolemasta ja samalla varsin realistinen kuvaus syntymästä johonkin ”naamioituun” todellisuuteen. Hyvin monet kuolemanjälkeisiä vaiheita kuvaavat tutkimukset, kuten esimerkiksi Michael Newtonin hypnoositutkimukset, kertovat siitä, miten kuoleman jälkeen seuraa jonkinlainen lepo- ja uudelleenorientoitumisvaihe, jossa ei ole kiire mihinkään – nimenomaan päinvastoin kuin syntymän jälkeen, kuten Seth hienosti asiaa edellä avaa. 

Yleensä kai pelkäämmekin enemmän itse kuolemaan johtavia ja sitä edeltäviä tapahtumia kuin sitä, mitä sen jälkeen tapahtuu – ellemme nyt satu olemaan omaksuneet vahvoja uskonnollisia kuvia kuolemanjälkeisistä kauheuksista, joiden niidenkin Seth sanoo olevan vain omia mentaaleja tuotoksiamme. Sethin mukaan voimme hyvinkin jossain määrin kokea ”kauheita” olosuhteita kuoleman jälkeen, mutta ainoastaan, jos todella vahvasti uskomme niihin. (Ks. myös Tunteet, odotukset ja uskomukset.)

”Se, mitä te pidätte kuolemana, ei ole yhtään sen todellisempi kuin ajatuksenne ajasta tai avaruudestakaan. Kuolema kuvaa oikeastaan sokeaa pistettä teidän nykyisessä kyvyssänne havaita energian muutoksia ja jopa arvototeutumaa [sisäistä kasvua je kehitystä]. Kuolema edustaa vain omien havaintojenne muutosta, toisin sanoen teidän oman ymmärryksenne lakkaamista. Kykynne merkitsevät tässä suhteessa samaa kuin koko ymmärryksenne sammuminen. Teidän aistejanne ei ole varustettu havaitsemaan energianmuutosta yhdestä muodosta toiseen… Se, mitä te nimitätte kuolemaksi, on vain oman energianne muuntumista sellaisiin puitteisiin, joita te ette voi ulkoisilla aisteillanne havaita.” (ES 2:44)

Me pidämme siis kuolemaa käsitteenä olemassa vain fyysisten aistiemme tähden, sillä koska niiden toiminta lakkaa kuolemassa ja koska olemme niihin niin täydellisesti ulkoisen egomme kautta samaistuneet, meille niiden ”sammuminen” näyttää kuin jonkinlaiselta rajapyykiltä. Fyysisten aistien kannalta niiden sammuminen eli kuolema onkin rajapyykki, mutta vain ja ainoastaan niiden kannalta. Sisäiselle itsellemme kuolemaa ei tietenkään ole, eikä oikeastaan voi loogisesti edes olla, sillä sisäinen itse on se, joka on aina olemassa niin fyysisesti eläessämme kuin sitä ennen ja sen jälkeenkin.

Mitä tulee persoonan tai identiteetin jatkuvuuteen kuoleman jälkeen, Seth toteaa useaan otteeseen, että mitään minuuden tai identiteetin katoamista ei kuolemassa (tai mitenkään muutenkaan) tapahdu; kuolemassa katkeaa ainoastaan yhteys edeltävään todellisuuden kenttään, joka meidän tapauksessamme on fyysinen, maanpäällinen todellisuus.

”Teidän kohtalonanne ei ole sulautua Kaikkeen-Mikä-On. Teidän persoonanne ominaisuudet, sellaisina kuin te asian nyt ymmärrätte, tulevat säilymään. Kaikki-Mikä-On on yksilöllisyyden luoja, ei sen tuhoaja.” (SEP 22:590)

Tässä suhteessa ja mikäli Sethin tulkintaan on uskominen, suuri osa meidän uskonnollisista ja henkisistä perinteistämme on erehtynyt sen suhteen, että persoona tai ego joko tuhoutuisi jossakin kokemuksessa, tai mikä vielä pahempaa, että se tulisi tuhota, jotta voisimme kokea esimerkiksi ykseyden tai Jumalan. Sethin mukaan se yksilöllisyys, joka on kerran syntynyt, on tuhoutumaton; tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se muuttuisi. (Ks. myös Jumala, tieto, totuus ja valaistuminen.)

”Kuten olen jo aiemmin teille kertonut, yksilö todellakin jää kuolemassa henkiin, mutta sen sijaan ne psykologiset tekijät, jotka muodostavat persoonan järjestyvät uudelleen. Ego ei ole kaikkein voimakkain tai tietäväisin osa itseä. Se on vain varsin pitkälle erikoistunut osa persoonaa, joka osaa mainiosti toimia tietyissä olosuhteissa. Kun näitä olosuhteita ei enää ole, itsen muut kerrokset ottavat hallitsevan aseman, ja persoona järjestelee uudelleen psykologiset osatekijänsä. Ego ei kuitenkaan katoa. Se vain ottaa jossain mielessä matkustajan paikan aivan samoin kuin alitajunta tekee fyysisessä elämässä.” (ES 6:242)

On muistettava, että pohjimmiltaan on olemassa vain muutos ja että kaikki on tuon muutoksen tulosta. Mikä tahansa pysyvyys – jos se olisi mahdollista – merkitsisi muutoksen pysähtymistä ja siten ”kuolemaa”. 

”Persoona on johdatettava ymmärtämään, että mikä tahansa pysyvyys merkitsisi ilman muuta egon ja persoonan kuolemaa. Sillä kuten tiedämme, ego ei ole tänään sama kuin eilen – teidän aikakäsitystänne käyttääkseni – eikä se ole sama kuin se tulee huomenna olemaan. Tuo ”minä” muuttuu koko ajan.” (ES 4:161)

Onkin aika paradoksaalista, että ego on se osa itseä, joka kaikkein kiihkeimmin haluaisi pysyvyyttä, mutta se ei ymmärrä, että samalla se haluaa omaa kuolemaansa. Tälle paradoksille kannattaa kyllä uhrata hieman omaa ajatteluaikaansa. (Ks. myös ”Todellisuuden kolme suurta dilemmaa“ artikkelin Entiteetti, ego, identiteetti ja persoona alussa.)

”Olen kertonut teille, että fyysisessä kuolemassa egosta tulee seuraavan olemassaolon muodon alitajunta ja että sen tietoinen ymmärrys säilyy sähkömagneettisessa muodossa.” (ES 5:218)

Tällainen tietoisen mielen osan (egon) ja alitajuisen mielen osan paikanvaihdos tapahtuu Sethin mukaan esimerkiksi myös unta nähdessä, mikä on syy sille, että unitodellisuuden kautta voimme saada ensikäden kokemusta ja tietoa myös niistä olosuhteita, jotka meitä kuoleman jälkeen odottavat.

Avain persoonan, minuuden tai yksilöllisyyden säilymiseen kuolemassa on se, ettei se ole sidoksissa fyysiseen kehoon vaan sen ”sähkömagneettiseen” vastineeseen. 

”Muistat varmaan, miten kaikilla kokemuksilla on oma sähkömagneettinen todellisuutensa, joka on jokaiseen soluun istutettu jo syntymässä, joten fyysisessä kuolemassa meillä on fyysisen olemuksen sähköinen vastine, jossa kaikki muistot ja kokemukset säilyvät koskemattomina. Jos tällainen kokemusmaailma olisi osa fyysistä itseä ja siitä riippuvainen, persoonallisuus tuskin selviäisi fyysisestä kuolemasta.” (ES 4:187)

”Sähköinen malli on persoona, joka kokee maallisen aikansa. Sen jälkeen se voi yhtyä tai ottaa osaa sisäiseen itseen. Toisin sanoen, vaikka sisäinen itse adoptoikin egon, joka oli sekä fyysisen perimän että ympäristön tuotos, se ei kuole vaan sen olemassaolo muuttuu fyysisestä todellisuudesta sähköiseen todellisuuteen. Se on yhä yksilöllinen. Mikään yksilöllisyys ei katoa vaan siitä tulee osa sisäistä itseä, ja sen kokemukset lisätään niiden monien persoonien kokemuksiin, joista sisäinen itse koostuu.” (ES 3:126)

Tälle sähkömagneettiselle vastineelle on erilaisissa henkisissä perinteissä annettu lukuisia nimityksiä, kuten energiakeho, aura ja astraalikeho tai toisaalta sielu tai henki, joita kaikkia termejä käytetään enemmän tai vähemmän päällekkäisesti ja vailla selkeitä rajoja tai erotteluja. Tärkeämpää kuin näiden termien määrittely on kuitenkin ymmärtää, että fyysisen kehomme ei ole ainoa osa kokonaista itseämme.

”Kuten tiedät, sisäiset aistit kuulevat sille osalle ihmisen persoonaa, joka ei ole fyysisesti aineellistunut. Olen puhunut useaan otteeseen siitä, mitä te kutsutte astraalikehoksi. Teidän on syytä muistaa myös, että runsas vuosi sitten puhuimme kudoskapseleista [kutakuinkin sama kuin aura]. Astraalikeho on tämän luontoinen. Se on rakentunut sähkömagneettisista tekijöistä. Se on vain sama kuin näkymätön itse. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sitä voisi toisinaan nähdäkin, mutta sitä ei voi nähdä fyysisillä aisteilla ilman apua. Juuri siinä säilyvät nykyisen yksilön muistot ja kokemukset koodattuina yksikköinä. Se on se osa, joka jää kuolemassa henkiin. Se on se osa, joka fyysisessä elämässä on kietoutunut fyysiseen kuvaan [so. fyysiseen ruumiseen].” (ES 5:202)

Seth pitää tärkeänä sitä, ettei kuolemaa pyritä torjumaan tietoisuudesta ja että ajatukseen kuolemasta vähitellen totuttaudutaan. Se helpottaa hänen mukaansa siirtymistä kuoleman jälkeiseen elämään sitten, kun sen aika väistämättä tulee. 

”Jos opettelet tuntemaan itsesi sellaisena kuin olet etkä vain sellaisena kuin näytät olevan, tulet varsin tutuksi sen osan kanssa itseäsi, joka jatkuu kuoleman jälkeenkin. Sinä et vain yhtäkkiä muutu hengeksi. Sinä olet henki… Mitä paremmin tunnet todellisuuden luonteen, sitä paremmin olet varustautunut siirtymän hetkeen.” (ES 8:396)

Ihmettelemme usein, että jos kuolemanjälkeinen elämä kerran on niin ilmiselvästi olemassaoleva tosiseikka, kuten Sethkin sitä kuvailee, miksi meillä on niin vähän tietoa siitä. Miksemme saa siitä esimerkiksi täysin kiistatonta tieteellistä näyttöä? Eräs syy tälle on tietenkin se, että kuolemaan liittyvät kokemukset ovat varsin subjektiivisia ja että ”varmaa” tieteellistä tietoa kuolemanjälkeisestä elämästä voisi saada vain kuolemalla ensin ja raportoimalla sitten kokemuksistaan. Tähän ajatukseen tietenkin esimerkiksi kuolemarjakokemusten tutkimus perustuu, mutta koko asetelma vesittyy usein siihen keskusteluun, että ollaan erimielisiä siitä, onko subjekti todella ollut kuolleena ja palannut sitten takaisin ”kuolemasta” esimerkiksi elvytysprosessin myötä, vai onko kuitenkin kyse siitä, että emme vain osaa määritellä kuolemaa oikein. Sethin mukaan mitään tarkkaa kuoleman hetkeä ei edes ole olemassa vaan kuolema on prosessi myös äkillisessä tapauksessa.

Varmasti myös kaikkien subjektiivisten kokemusten spontaanisuus on tieteellisen tiedonmuodostuksen kannalta ongelmallinen: Subjektiivisia kokemuksia ei useinkaan voida saada aikaan, silloin kuin haluttaisiin, tai toistaa samanlaisina, jotka kummatkin ovat tieteen teoreettisia peruslähtökohtia; asioita voidaan tutkia objektiivisesti vain jos tietyt ilmiöt voidaan toistuvasti havaita tai tuottaa.

”On monia syitä sille, miksi riittävää näyttöä kuolemattomuudesta ole aiemmin saatu. Ne liityvät esimerkiksi laboratoriokokeiden ilmapiiriin, jotka eivät salli spontaaniutta.” (ES 4:170)

Tämä on todellakin eräs tieteellisen maailmankuvamme suurimmista ongelmista: oletetaan, että ”todelliset” asiat toistuvat aina samanlaisina, että ”todellisia” asioita voidaan mitata ja ettei spontaaniudella ole mitään merkitystä. Kuitenkin esimerkiksi jokainen luovaa työtä tekevä tietää, että jos työstä poistetaan spontaaniuselementti, mitään ei synny – ja vielä vähemmän käskemällä, rajoittamalla ja eristämällä, joilla sanoilla laboratorio-olosuhteita voi usein kuvailla. Eihän se, ettei jotakin pystytä objektiivisesti mittaamaan ja toistamaan tietenkään tarkoita, etteivätkö sellaisetkin asiat olisi todellisia!

Saatamme myös usein ihmetellä sitä, että jos yksilöllisyys kerran jatkuu kuoleman jälkeen, miksei ”sieltä” olla meihin tiiviimmin ja useammin yhteydessä. Tämä johtunee ensisijaisesti meidän naamiointijärjestelmästämme, joka perustuu lineaarisen ajan ja avaruuden käsitteisiin; me oletamme, että asiat jatkuisivat tässä suhteessa samanlaisina myös ”toisella puolella”, että esimerkiksi meidän vuosi merkitsisi samaa myös ei-fyysisessä todellisuudessa. Seth kuitenkin kertoo, kuten jo edellä esitetyissä lainauksissa tulee ilmi, että vaikka persoona ja yksilöllisyys jatkuvatkin kuoleman jälkeen, ulkoinen ego, eli se persoona, johon me tavallisesti samaistumme, ei olekaan enää hallitsevassa asemassa. Tämä merkitsee esimerkiksi sitä, että se henkilö – se ulkoinen ego – jonka olemme eläessämme tunteneet, ei ehkä olekaan enää kuolleen persoonaan hallitsevin ja päällimmäisin osa. Meidän on ehkä hieman hankala sulattaa tätä näkemystä, mutta se on hyvin järkeenkäypä ja selittää monenlaisia virheoletuksiamme kuolemanjälkeiseen elämään liittyen. (Ks. myös Entiteetti, ego, identiteetti ja persoona.)

Koska persoona ei kuoltuaan enää ole sama tai pelkästään se sama persoona, joka se oli, on myös mahdollista, että persoonan uudet kokemukset ja sosiaaliset suhteet ovat sille paljon merkityksellisempiä kuin ne, jotka olivat päällimmäisiä viimeisessä fyysisessä elämässä. Tämäkin ajatus meidän, jotka suremme rakkaitamme, saattaa olla vaikea hyväksyä.

”Persoona on kuoleman jälkeen olemassa sekä sellaisena kuin se oli että sellaisena kuin se on. Tämä on tärkeä seikka. Se, mikä persoona oli, on yhä olemassa, ja sen voi tietyissä olosuhteissa myös havaita. Se, mikä persoona on niin sanotusti nyt, on myös olemassa, ja se on jotakin erillistä ja erilaista kuin se, mikä se aiemmin oli. Kuollut persoona on kokenut uusia todellisuuksia kuolemansa jälkeen eikä enää ole sama persoona, joka se oli. Aiempi persoona on kuitenkin olemassa eräänlaisena psykologisena yksikkönä. Kuolemassa henkiin jäänyt persoona sisältää kaiken sen, mitä se on aiemmin ollut, ja paljon enemmän.” (ES 7:310)

”Yksilö on kuoleman jälkeen monessa suhteessa psykologisesti varsin eri yksilö kuin eläessään. Egoa hallitsee nyt se, mitä voidaan väljästi nimittää sisäiseksi itseksi. Kun viestintää tapahtuu fyysisen elämän taakse jättäneen ja fyysisessä elämässä yhä olevan persoonan välillä, fyysisen elämän jättäneessä persoonassa tapahtuu jälleen uudelleen järjestäytymistä, jossa ego saa hetkeksi suuremman vallan.” (ES 6:242)

Tämä lienee sellainen seikka, jota emme tavallisesti tosiaan ota huomioon, kun suremme kuolleitamme ja ihmettelemme, ettei heistä kuulu mitään. He eivät ehkä ole enää laisinkaan samoja persoonia kuin eläessään. Ehkä heillä on nyt kokonaan uusi ja mielenkiintoisempi ”elämä”, ja ottaen huomioon, että Sethin mukaan heidän fyysisen elämänsä päällimmäisin persoonan osa siirtyy sivuun ja jää olemaan vain jonkinlaisena ”psykologisena yksikkönä”, lienee myös mahdollista, että kuoleman jälkeen taakse jäänyttä elämää on yhtä vaikea muistaa kuin miten vaikeaa meidän on muistaa yöllisiä uniamme ja matkojamme. Tällainen tulkinta ainakin selittäisi paljon.

On kuitenkin niin, kuten me kokemuksissamme esimerkiksi mediumismista tiedämme, että yhteys tämän todellisuuden ja kuolemanjälkeisen todellisuuden välillä voi säilyä kaikesta edellä esitetystä huolimatta.

”Se mentaalinen ja psyykkinen energia, jota olet käyttänyt fyysisessä järjestelmässä jatkaa olemassaoloaan ja pysyy enemmän tai vähemmän yllä. Jäljelle jäänyt tunne sallii niiden, jotka sitä haluavat, pitää yhteyttä teihin. En tarkoita, että kaikissa tapauksissa tapahtuisi viestintää, mutta takaisin voi palata psyykkisesti omasta tahdostaan.” (ES 8:396)

”Ne persoonat, jotka tavanomaisissa ”istunto-olosuhteissa” tavoitetaan, eivät ole sellaisia persoonia kuin minä olen. He ovat teidän aikakäsityksenne mukaan vastikään kuolleita persoonia, joilla on vahva yhteys teidän ympäristöönne ja jotka eivät vielä yleisesti ottaen tunne omaa laajempaa olemustaan. Minä en toisin sanoen ole tällainen persoona.” (ES 8:405)

Mediaalisessa yhteydessä kuolleisiin ei siis tavallisesti ole kyse sellaisista persoonista, jotka joko ovat meidän käsityksemme mukaan jo aikaa sitten jättäneet tämän maailman tai jotka eivät ole koskaan täällä eläneetkään. Yhteydet tällaisiin tahoihin syntyvät pikemminkin erilaisten kanavoinnin lajien kautta. Näitä kahta tapaa olla yhteydessä ei-fyysisiin persooniin on tietenkin toisinaan vaikea erottaa toisistaan, mutta sekaannuksien välttämiseksi tämä perusperiaate on syytä pitää mielessä.

”Kun yhteydenottoa yritetään niin sanotuissa meedioistunnoissa, silloin oletetaan, että kuollut persoona ”muistaisi” tapahtumat niin kuin te muistatte, mutta tapahtumia ei enää ole samalla tavoin olemassa.” (ES 9:430)

Kuolleet eivät siis vain odottele menneitä kokemuksiaan muistellen tuolla jossakin, että saisivat olla meihin yhteydessä, vaan elävät rikasta uusien mahdollisuuksien täyttämää elämää ja hankkivat jatkuvasti uusia kokemuksia. Ja merkille pantavaa edellisessä lainauksessa on myös se, että koska taakse jätetyn elämän tapahtumat siirtyvät tietoisuudesta vähän kuin alitajunnaksi, kuten Seth asian aiemmassa lainauksessa ilmaisee, niiden muistaminen ylipäätään saattaa olla rajan toiselle puolelle siirtyneelle vaikeaa eivätkä ne enää ole yhtä todentuntuisia.

Kuolemassa tapahtuu Sehtin mukaan myös tietoisuuden laajeneminen niin, että keskittyminen ei kohdistu enää vain päättyneeseen elämään, mikä sekin voi vaikeuttaa juuri päättyneen eli ”edellisen” elämän muistamista uudessa todellisuudessa:

”Kuolemassa tajuat tietoisesti kaikkien jälleensyntymiesi yhteissumman.” (ES 9:442)

Sethin mukaan on myös niin, että minkä tahansa todellisuuden havaitsevat ainoastaan ne, jotka osallistuvat sen aktiiviseen luomiseen ja rakentamiseen, ja koska fyysinen todellisuus ja ei-fyysinen todellisuus ovat eri todellisuuksia, niissä elävät eivät normaalisti kykene edes havaitsemaan toista todellisuutta saati sitten kommunikoimaan sen kanssa. Fyysisesti eläessämme meillä on havaintovälineet – fyysiset aistit – jotka jatkuvasti rakentavat havaitsemaamme fyysistä todellisuutta, mutta näitä välineitä meillä ei enää kuoltuamme ole.

”Kaikki todellisuusjärjestelmät rakennetaan ja luodaan niiden toimesta, jotka ne havaitsevat. Ne jotka eivät rakenna niitä, eivät myöskään niitä havaitse.” (ES 6:253)

Seth jatkaa selvittämällä, miten kaikki näyt tai ilmestymiset – tässä tapauksessa näyt kuolleista ihmisistä – ovat meidän täällä olevien rakentamia samalla tavoin kuin kaikki muutkin aistimamme kohteet. Tämä ei kuitenkaan Sethin mukaan tarkoita sitä, että ne olisivat pelkästään havaitsijansa mielikuvituksen tuotteita, sillä rakennamme havaintomme suuressa määrin myös vastaanottamamme telepaattisen materiaalin perusteella.

Tätä meidän on luonnollisesti hyvin vaikea ymmärtää, mutta jos hetkeksi pidättäydymme telepatiaa, kuolemanjälkeistä elämää ja kummituksia tai ilmestymisiä koskevista epäilyistämme, Sethin näkökulma on varsin selkeä ja ymmärrettävä. Koska todellisuus rakentuu hyvin eri tavoin fyysisessä maailmassa ja ei-fyysisessä maailmassa, me voimme nähdä todellisuudesta toiseen vain eräänlaisten kuvajaisten kautta. Toisin sanoen kaikki se, mikä havainnoissamme – olivatpa ne sisäisiä tai ulkoisia – koskee toisia todellisuuksia, on eräänlaista heijastumaa, jälkikuvaa tai hologrammia. 

”Muistat varmaan, että puhuimme aiemmin ensisijaisista ja toissijaisista fysikaalisista rakennelmista. Tämä pätee kaikkeen huolimatta sen tietoisuuden luonteesta, joka materiaalisesti muodostetaan. Telepaattisen informaation perusteella luotu näkykuva tai ilmestys, jonka havaitsija on ottanut viestimuodossa vastaan, rakennetaan aivan samalla tavalla kuolleen henkilön tänne heijastama kuva.” (ES 6:253)

Ensisijaiset fysikaaliset rakennelmat ovat Sethin mukaan suoraan aistiemme välityksellä rakentamiamme kuvia. Toissisjaiset rakennelmat puolestaan ovat sellaisia, jotka ovat tulosta siitä useimmiten tiedostamattomasta kommunikoinnista (telepatiasta), joka kaiken tietoisuuden välillä tapahtuu. Molemmat rakennelmat ”näyttäytyvät” meille Sethin mukaan samanlaisina. Toisin sanoen, jos havaitsemme – esimerkiksi siis näemme – jonkun kuolleen läheisemme, merkitystä ei ole sillä, olemmeko ottaneet häneltä vastaan sisäkautta telepaattisen viestin vai onko hän todella tullut näyttäytymään meille. Molemmissa tapauksissa meidän on itse rakennettava tuo ilmestys, jotta voisimme havaita sen. Ensimmäistä tapausta Seth nimittää toissijaiseksi rakennelmaksi ja jälkimmäistä ensisijaiseksi. Tämän voi ilmaista myös niin, että emme havaitse mitään ”suoraan” tai ”sellaisena kuin se on” vaan katselemme kaikissa tapauksia oman tietoisuutemme rakennelmia. Tämä on sivumennen sanoen myös seikka, jota filosofiassa on pohdittu ihan tätä fyysistä aistinvaraista maailmaakin koskien vuosisatoja ja josta löytyy yhtä monta käsitystä kuin filosofiakin. Onko kokemamme maailma olemassa vain omassa mielessämme?

Ilmestyksistä ja kummituksista Seth sanoo vielä:

”Vaikka fyysinen kuva [siis fyysinen keho] on jätetty taakse, yksilö ei ole kyennyt irrottamaan huomiotaan fyysisestä järjestelmästä… Huomion keskittäminen ei kuitenkaan voi olla yhtä vahvaa kuin se oli fyysisessä elämässä, ja siksi energiaa ei pystytä käsittelemään samalla tavalla.” (ES 8:397)

Toisin sanoen fyysisen elämän taakse jättäneet eivät pysty vaikuttamaan fyysiseen todellisuuteen enää samalla tavoin kuin siellä ollessaan. Tämä ei tietenkään ole mikään uutinen meille, mutta on hyvä ymmärtää, että kun me niin kovasti kaipaamme kuolleitamme ja jonkinlaista merkkiä tai viestiä heiltä, sellaisen antaminen ei välttämättä ole kovin helppoa ja yksinkertaista monista tässäkin artikkelissa esitetyistä syistä – eikä vähiten siksi, että vaikka kuolleella olisikin edelleen vahva emotionaalinen side fyysiseen todellisuuteen, hän on myös enemmän tai vähemmän tietoinen itsensä laajemmasta olemuksesta, jonka yksi – ja ehkä vain pieni osa – taakse jäänyt elämä ja siihen liittyvä persoona ja identiteetti olivat.

Mielenkiintoista on myös se, mitä Seth kertoo kahden todellisuuden välitilasta, ”purgatoriosta”:

”Yksilö, joka on selvinnyt fyysisestä kuolemasta voi halutessaan luoda uudelleen minkä tahansa osan omasta menneisyydestään. Hän voi luoda uudelleen minkä tahansa osa omasta menneisyydestään aivan millä tavalla tahansa muuttaen omia tekojaan, jos hän niin haluaa, ja yhdistellä ja muotoilla uudelleen kaiken. Tällainen toimina johtaa kuitenkin useimmiten umpikujaan. Muut henkilöt hänen uudelleen luomissaan kuvissa ovat hallusinaatioita, eikä hän kenties tajua tätä.

Jotkut persoonat ovat taipuvaisia tällaiseen toimintaan. Ennen kuin he tajuavat tällaisen toiminnan luonteen, kaksi tai kolme muutakin persoonaa saattaa liittyä tähän hankkeeseen, jolloin sen purkaminen on entistä vaikeampaa. Tässä on siis kyse vain jo kerran käsitellyn ajan uudelleen järjestelemisestä. 

Se on sama kuin jos taiteilija, joka on saanut teoksensa jo valmiiksi, sen sijaan että siirtyisi uuden työn pariin, palaisi takaisin tekemään saman valmiiksi saadun työn aina eri tavalla uudelleen tajuamatta itse, mitä on tekemässä. Tämä on tasojen väliin jäämistä ja teidän legendanne puhuvat siitä purgatoriona.

Tällaisia yksilöitä ei voi yleensä mitenkään tavoittaa teidän järjestelmästänne käsin. He eivät aloita uutta jälleensyntymää, lepää tai jatka matkaansa uusiin todellisuuksiin. ” (ES 8:396)

Kenties esimerkiksi kristinuskon tarinoilla ikuisesta kiirastulesta ja juuri edellä mainitusta purgatoriosta on kuin onkin jonkinlainen todellisuustausta huolimatta siitä, että uskontomme käsitys asiasta on lievästi sanoen vinoutunut ja värittynyt. Seth huomauttaa kuitenkin, että vakaa uskominen helvetinkaltaisiin olotiloihin voi olla hyvin haitallista ei-fyysiseen elämään siirtymisen kannalta juuri sen rajoittavuuden takia. Lisäksi Seth sanoo suuren osan ”kummituksista” olevan juuri tällaisia tapauksia, jolloin tunneside fyysiseen todellisuuteen on edelleen vahva, vaikkei enää ole olemassa minkäänlaista vapautta toimia siinä.

Itse kuoleman prosessista ja sen lähestymisestä Seth kertoo seuraavaa:

”Kuolema tuntuu aluksi kuin psykologiselta [sisäiseltä] ajalta. On vaihe, jolloin säilytät yhä ajatuksen naamioajasta [fysikaalisesta lineaarisesta aikakäsityksestä], ennen kuin täysin vapaus koittaa, ja silloin saatat kokea ohimenevän hämmenyksen hetken.

Psykologisen ajan käyttö tekee kuoleman tapahtumasta vähemmän pelottavan. Silloin olet jo oppinut tunnistamaan tilavan nykyhetken sellaisena kuin se on, jolloin tietoinen ego ei ole niin hämmentynyt ja sekaisin perspeltiivinmuutoksesta.

”Juuri ennen kuoleman kokemusta ajattomuus eli tilava nykyhetki alkaa tulla havaittavaksi. Johtuen siitä, että egoa on sidottu menneisyyteensä, se näkee menneisyyden näennäisesti kohoavan esiin. Sillä on niin sanotusti kyky nähdä, mitä on tulossa, mutta koska pelokas ego on yhä hallitseva, se päättää nähdä vain osan siitä, mikä on mahdollista, ja ennen kuoleman hetkeä se tavallisesti päättää piiloutua menneisyyteen.” (ES 2:48)

Kuolemassa me siis siirrymme lineaarisesta tietoisen (ulkoisen) egon aikakäistyksestä sisäisen itsen ”tilavaan nykyhetkeen. Tätä siirtymää voi harjoitella erilaisilla menetelmillä, jotka auttavat meitä kokemaan tätä sisäistä tilavaa nykyhetkeä. Tällaisia menetelmiä ovat esiemrkiksi erilaiset mietiskelytekniikat, kuten mindfulness, selkounennäkö ja unien muistaminen yleensäkin, ruumiistapoistumismenetelmät ja erilaisten luovien tai intuitiivisten tilojen harjoittaminen. (Ks. myös Aika sekä Entiteetti, ego, identiteetti ja persoona.)

”Parantumattoman ja kuolemaan johtavan sairauden kohdalla persoonan tietoisuus, minuus sellaisena kuin te sen käsitätte, takertuu paniikinomaisesti kehon tietoisuuteen, kun se ei ymmärrä, mistä on kyse. Kun persoona puolestaan ymmärtää, se voi todellakin jättää kehonsa tahdonvaraisesti ja tietoisesti, ja kun se näin tekee, se voi siunata kehonsa tietoisuuden siitä, miten hyvin se on häntä palvellut, vapauttaa jokaisen solun pienen lintumaisen tietoisuuden ja jatkaa omaa siirtymistään.” (ES 8:397)

”Lintumainen” on tässä ymmärrettävä vapauden kuvaukseksi, mutta varsinainen sanoma on se, että voimme hyvinkin valmistautua kuolemaamme jo eläessämme. Ja kuolema todellakin on Sethin mukaan vain sitä, että yksilö suuntaa huomionsa toisaalle:

”Fyysisessä kuolemassa – teidän käsitteitä käyttääkseni – persoonan rakenne kykenee tavoittamaan tietyt koordinaatit, havaitsemaan ne ja vaihtamaan huomionsa suuntaamiseen yhdestä järjestelmästä toiseen. Kun näin tapahtuu, ensisijainen fyysinen rakennelma, naamioitu materiaali, menettää otteensa. Yksilö näyttää katoavan jättämättä minkäänlaisia jälkiä. Persoona todellakin suuntaa huomionsa toiseen todellisuuden kenttään ja jättää taakseen sen naamiointikuvan, jota se oli pitänyt yllä. Joitakin jälkiä hänestä kuitenkin jää tähän naamiointitodellisuuteen – ja varsin kirjaimellisesti – ikään kuin aavekuvana.” (ES 8:413)

Jälleensyntymä

Sethin mukaan jälleensyntymä on todellista mutta meillä on jälleensyntymästä varsin väärä käsitys johtuen lähinnä siitä, mitä ajattelemme asioiden keskinäisestä ajallisesta suhteesta. Lyhyesti ilmaistuna jälleensyntymät eivät ole perättäisiä vaan samanaikaisia. Tätä meidän on lähes mahdoton käsittää. (Ks. tarkemmin Aika ja Moniulotteinen todellisuus.)

”Vaikka teistä näyttääkin siltä, että jälleensyntymiin liittyy menneitä ja tulevia tapahtumia, ne ovat rinnakkaisia tai vierekkäisiä elämiä nykyiselle elämällenne ja tietoisuudellenne. Muut suuremman identiteettinne osat ovat suhteellisesti ilmaistuna näiden ympärillä.” (SEP 22:589)

”Se miksi eri jälleensyntymät näyttävät niin moninaisilta ja erillisiltä, johtuu ainoastaan siitä, että te ette tietoisesti näe niiden yhtenäisyyttä.” (ES 8:413)

”Emme ole juurikaan puhuneet jälleensyntymästä, mutta salli minun kuitenkin huomauttaa, että se on tietoisen mielen lineaarisen ajan puitteissa tekemä teoria ja tulkinta. Toisaalta se on hyvin vääristynyt, mutta toisaalta se on varsin luova tulkinta, kun tietoinen mieli leikittelee todellisuuden parissa oman ymmärryksensä mukaan. Mutta siihen liittyviä termejä käyttääkseni ei ole olemassa mitään maksettavaa karmaa, ellet sitten usko, että on olemassa rikkeitä, joista sinua tulee rangaista.” (HTL 9:636)

Yllä olevissa lainauksissa Seth tiivistää varsin hyvin sen, miksi ajattelemme jälleensyntymisestä siten kuin ajattelemme: se on tietoisen mielemme versio asiasta – ja tietoinen mielemme on täysin fyysisen todellisuuden naamiointijärjestelmän vanki eikä kykene ymmärtämään asioita tämän järjestelmän ulkopuolella. Tietoinen mieli eli ulkoinen ego on kaikesta rajallisuudestaan huolimatta kuitenkin meidän ensisijainen työvälineemme, jonka avulla pyrimme todellisuutta hahmottamaan. 

Keskeistä jälleensyntymässä on identiteetin jatkuminen tai säilyminen siitä huolimatta, ettei muistimme pysy tässä perässä. Jälleen kerran unimaailma tarjoaa meille varsin hyvän analogian:

”Näet unta ja heräät päivittäin ja tiedät, että sinä olet sinä. Niin myös fyysisessä elämässäsi kuolet ja aloitat uuden elämän muistamatta juuri mitään siitä, mitä aiemmin on tapahtunut samalla tavoin kuin sinun on vaikea muistaa uniasi. Harjoittelemalla voit oppia tietoisesti muistamaan uniasi. Harjoittelemalla voit myös oppia tietoisesti muistamaan jälleensyntymiäsi.” (ES 9:442)

”Edelliset” elämämme eivät siis ole kadonneet minnekään vaan ovat sisäisen itsemme käytettävissä koko ajan; ainoastaan ulkoisella egollamme, tietoisella itsellämme, on ongelmia niiden muistamisessa. Ja kun tähän vielä lisää sen, ettei kyse todellakaan ole menneistä tai edellisistä elämistä vaan koko ajan tapahtuvista olemassaolon kokemuksista, ei ole ihme, että meillä on hieman hankaluuksia ymmärtää koko jälleensyntymän käsitettä: me emme muista emmekä ymmärrä tapahtumia kuin lineaarisesti. Tästä johtuen me tietenkin teemme myös jälleensyntymästä ulkoiselle egollemme ymmärrettävän tulkinnan – tai itse asiassa ulkoinen egomme tekee siitä itselleen ymmärrettävän tulkinnan – aivan kuten teemme ihan kaikesta muustakin.

Sethin kuvausta jälleensyntymisestä ei voi kunnolla ymmärtää, ellei ymmärrä myös hänen kuvaustaan entiteetistä ja egosta. Kokonaisella itsellä eli entiteetillä eli sielulla on sisäinen ego, josta ulkoiset egot saavat alkunsa. Ulkoinen ego puolestaan on se osa, jonka kautta sisäinen ego toimii jossakin tietyssä todellisuudessa, kuten nyt vaikkapa tässä meidän fyysisessä todellisuudessamme. Ulkoinen ego puolestaan voi jälleensyntymisen kautta (jälleensyntyminen koskee mihin tahansa todellisuuteen uudelleen syntymistä) niin valitessaan kehittyä entiteetiksi, joka jälleen aloittaa uusien ulkoisten egojen muodostamisen ja niiden ”lähettämisen” eri (jälleensyntymä)todellisuuksiin.

”Jos sisäisen itsen ja ulkoisen egon välillä on toimivaa viestintää, ego alkaa ymmärtää, mikä se on, ja myös tuntea ne mahdollisuudet, joita se voi tietyssä todellisuudessa jälleensyntymästä toiseen toteuttaa.” (ES 2:58)

Tähän kiteytyy tietyssä mielessä koko jälleensyntymän idea: ulkoinen ego yrittää oppia vähitellen ”kuuntelemaan” sisäistä egoa, ja kun näin tapahtuu, ulkoinen ego alkaa olla tehtävänsä suorittanut.

”Tällaisissa hyödyllisissä olosuhteissa ulkoinen ego kykenee kommunikoimaan myös fyysiseen todellisuuteen liittyvät kokemuksensa sisäiselle itselle ja näin laajentamaan myös sisäistä itseä, joka voi silloin kokea suoraan naamioidun todellisuuden, mikä sille ei muutoin olisi mahdollista. Sisäinen itse selvästikin tarvitsee ulkoista egoa ja sen ulkoisia aisteja salliakseen oman aineellistumisensa erilaisiin naamiointimuotoihin…

Jokainen elämä missä tahansa naamiointimallissa harjoittaa sisäistä itseä kehittämään ominaisuuteensa mahdollisimman täydellisesti. Nämä ominaisuudet puolestaan määräävät sen, minkälaisilla tasoilla sisäinen itse kykenee elämään.” (ES 2:58)

Sisäinen ego siis todellakin lähettää ulkoisia egoja tutkimaan erilaisia todellisuuksia ja saa tätä kautta ymmärrystä erilaisista naamioiduista todellisuuksista. Sethin mukaan jälleensyntymien varsinainen tarkoitus on siis tuottaa laajentavia kokemuksia sisäiselle itselle, jotta se kykenisi kokemaan (ulkoisten egojen avulla) yhä suuremman määrän erilaisia todellisuuksia. Jälleensyntymien, jotka siis voivat periaatteessa tapahtua mihin todellisuuden kerrostumaan tahansa, varsinainen tehtävä on näin laajentaa todellisen, sisäisen itsemme mahdollisuuksia. Me tietoiset yksilöt – ulkoiset egot – olemme siis eräänlaisia kotiasemalle raportoivia tutkimusmatkailijoita, sisäisen itsemme tuntosarvia.

”Ulkoinen ego pysyy siis loppujen lopuksi itselleen tietyssä elämässä keräämiensä vahvuuksien hallitsijana ja ohjaajana. Mutta sen tarina ei pääty tähänkään. Se – siis ulkoinen ego – voi jatkaa kasvuaan ja kehittymistään tietyn elämän jälkeenkin riippuen sen luontaisista kyvyistä sekä taidoista kommunikoida sisäisen itsen kanssa. Tämä on käsittääkseni varsin vaikeaa [ymmärtää]. Mutta kuitenkin, vaikka sisäinen ego olisi lähettänyt uuden egon uudelle matkalle johonkin naamioituun todellisuuteen, aiemmalla egolla on yhä lähes rajattomat kehittymisen mahdollisuudet. Sille on tarjolla monenlaisia mahdollisuuksia. Se voi joko jäädä sellaiseksi, kuin se on – yhdeksi egoksi. Silloin se jää jossain määrin alisteiseen asemaan sisäiseen itsen nähden, muttei yhtään sen enemmän alisteiseen, kuin jossa se aiemminkin oli…

Egolla saattaa olle myös tiettyjä omia toiveita. Nyt ymmärrät, mitä tarkoitan. Teidän todellisuutenne tasolla se ego, joka jälleensyntyy on sama ego. Tieto edellisistä elämistä säilyy egon alitajunnassa aivan ilmeisistä syistä. Mutta tähän informaatioon voi päästä käsiksi. Teoriassa tällainen ego voisi jatkaa jälleensyntymistään tällä tavoin loputtomiin koko ajan kasvaen ja kehittyen. ” (ES 2:58). 

Sethin mukaan sisäisellä itsellä on siis käytettävänään lukemattomia ulkoisia egoja omiin tarpeisiinsa, ja me – siis me, jotka samaistumme yhteen tällaisista ulkoisista egoista – olemme vain yksi ”kokemuksenkerääjä” monista, mutta jälleensyntymät tapahtuvat nimeomaan kullekin ulkoiselle egolle erikseen. Kun Seth puhuu jälleensyntymsiestä, hän tarkoittaa tämän yhden ulkoisen egon erilaisia kokemuksia jossakin tietyssä naamiointitodellisuudessa. Sisäisen itsen kannalta tällaisia ”jälleensyntymäsarjoja” voi näin olla useammallakin sen ulkoisella egolla. Tämä on todellakin hieman vaikea ymmärtää, kuten Seth edellä sanookin.

Sethin mukaan useimmat egot valitsevatkin tällaisen tien jatkaa omien kokemuksiensa keräämistä elämästä toiseen. Seth myös tuo esiin sen, että kun jälleensyntymät tiettyyn todellisuuteen on valittu, ne on ”suoritettava” loppuun. Meidän todellisuutemme kannalta tämä merkitsee sitä, että todellisuutemme tarjoamia erilaisia asetelmia, kuten äitiyttä, isyyttä, mieheyttä, naiseutta tai sairautta ja terveyttä, on kaikkia kokeiltava.

Varsinainen jälleensyntymien päämäärä on kuitenkin ulkoisen ja sisäisen egon yhteisen sävelen löytäminen. Kuten kaikki henkisestä harjoittamisesta tai itsetuntemuksesta kiinnostuneet varmasti tietävät, nämä asiat vetävät meitä puoleensa siksi, että etsimme vahvempaa yhteyttä johonkin sisäiseen pelkästään ulkoisen sijaan. Seth selvittää esimerkinomaisesti, mitä voi tapahtua sellaiselle ulkoiselle egolle, joka on saanut viestinnän sisäisen egonsa kanssa sujuvasti toimimaan.

”Jos ego on poikkeuksellinen, se voi valita toisen kahdesta mahdollisuudesta. Se voi valita palaavansa samaan todellisuuteen suurena alullepanijana hyödyntäen sisäiseltä itseltään saamaansa tietoa saadakseen aikaan pysyviä ja omintakeisia keksintöjä tuolla tasolla omista kiinnostuksistaan, kyvyistään ja kapasiteetistaan riippuen. Näin siitä tulee Buddha, Kristus tai Michelangelo, sankari jollakin tietyllä toiminnan alueella, ego, joka muuttaa fyysistä maailmaa ennennäkemättömällä tavalla pelkällä omalla olemassaolollaan. Sen jälkeen se ei jälleensynny samalle tasolle uudelleen…

Toiset egot valitsevat sen sijaan omaksi entiteetiksi tulemisen, jossa tapauksessa tämä mahtava ego itsessään muuttuu sisäiseksi egoksi, joka sitten omista täyttäymättömistä toiveistaan, kyvyistään ja aloitteellisuudestaan käsin muodostaa uusia ulkoisia egoja, jotka jälleen etsivät täyttymystään. Tällaisella sisäiseksi egoksi muuttuneella ulkoisella egolla on kokemusta vain tietystä todellisuudesta. Siksi se on kärsimätön muiden todellisuuksien kokemisen suhteen ja siksi, jos se on kehittynyt alunperin teidän todellisuudessanne, se ei jatka alusta siellä uudelleen vaan valitsee muita toiminnan tasoja.” (ES 2:58) (Ks. myös Entiteetti, ego, identiteetti ja persoona.)

Jälleensyntymäkierto voi siis päättyä joko siihen, että ulkoinen egomme tulee vielä tähän todellisuuteen koko kokemusarsenaaliaan hyödyntäen tai valitsee entiteetiksi ja sisäiseksi itseksi muuttumisen, jolloin se vuorostaan kykenee tuottamaan uusia ulkoisia egoja, jotka voivat tutkia uusia todellisuuksia. Tämä kaikki kuulostaa kyllä lähinnä tieteis- tai fantasiaromaanin juonelta, mutta jos edellä esitettyä tarkastelee ennakkoluulottomasti, kyllä siinä myös aivan selkeä tolkku ja punainen lanka on. Sisäisen ja ulkoisen egon tasapainon lisäksi meidän on Sethin mukaan opittava tuhoamisen sijaan luomaan, ennen kuin jälleensyntymäkiertomme voi päättyä.

”Kun itsekurillisuus ja itsen hallinta on opittu, myötätunto kehittynyt ja lopullinen ja viimeinen oppiläksy opittu – myönteinen halu luoda ja rakastaa tuhoamisen ja vihaamisen sijaan – kun tämä on opittu, jälleensyntymien kierto päättyy.” (ES 9:452)

Seth myös toteaa useampaakin otteeseen, että olemme tässä fyysisessä todellisuudessa nimenomaan oppiaksemme ymmärtämään sen, miten jatkuvasti luomme itse kokemamme todellisuuden. Tätä toteamusta – siis että me itse luomme kokemamme todellisuuden – pidetään myös usein Sethin opetusten keskeisimpänä sanomana.

Kun me syystä tai toisesta kiinnostumme ”edellisistä” elämistämme, me haluamme yleensä heti tietää nimiä, päivämääriä ja muita yksityiskohtia. Seth-materiaalissa tulee useaan otteeseen ilmi, että koska lineaarinen aika on vain fyysisen todellisuuden ominaisuus, ei välttämättä ole aivan yksinkertaista kohdistaa huomiota aika-avaruudellisiin yksityiskohtiin kun olemme tekemisissä laajemman, sisäisen todellisuuden kanssa. Sen sijaan tunteen intensiteetti ja kokemuksen merkityksellisyys ovat seikkoja, jotka selkeämmin määrittävät kokemusten muistamista.

”Te vaaditte, että nuo nimet ovat nätisti oikeilla paikoillaan, ja kuitenkin niiden sijoittaminen on sisäiselle itselle vaikeaa, sillä nimillä ei yksinkertaisesti vain ole merkitystä. Sellaiset persoonat ja nimet, joihin liittyy vahva emotionaalinen lataus, tulevat läpi paljon selkeämmin. Myöskin tunteisiin liittyvät päivämäärät muistetaan helpommin. Edellinen elämä on kuin ristisanatehtävä, joka pitää ratkaista, mutta sen ytimessä on se emotionaalinen todellisuus, josta koko arvoitus kumpuaa.

Monet jälleensyntymäkertomukset ovat tarkoituksellisesti täynnä nimiä ja päivämääriä vain uteliaisuuden tyydyttämiseksi, sillä niiden emotionaalista tai psykologista arvoa ei muutoin hyväksyttäisi. Tämä pätee kaikkeen jälleensyntymiä koskevaan aineistoon huolimatta siitä, miten se on saatu.

Jos kyseinen elämä on teidän aikakäsityksenne mukaan tuore, siihen liittyvät yksityiskohdatkin voidaan muistaa paremmin ja tarkemmin. Myös vuosisatojen takaiset elämät voidaan muistaa yksityiskohtaisesti, jos niihin liittyy, esimerkiksi, merkittäviä taisteluja tai muita tapahtumia, jolloin päivämäärät ovat vahvasti iskostuneet persoonaan senaikaisten tapahtumien merkittävyyden johdosta…

Jälleensyntymä – siten kuin se tavallisesti selitetään elämänä toisensa jälkeen – on myytti, joskin sellainen myytti, joka auttaa monia teistä ymmärtämään osittain sellaisia tosiseikkoja, jotka muutoin ohitettaisiin kokonaan, koska ajan jatkuvuus halutaan väkisin säilyttää.” (SEP liite:595)

Nimet ja päivämäärät liittyvät tietenkin siihen, että me ihmiset kaipaamme aina niin kovasti ”todistusaineistoa”, olipa kyse mistä tahansa avoimesta kysymyksestä. Tämän tarpeemme suhteen Seth sanoo hauskasti:

”Ollaanpa nyt rehellisiä. Kiinnostaako teitä pyrkiä todistamaan oma olemassaolonne minulle? Tuskin. Te pidätte sitä itsestään selvänä, että minä olen tietoinen teidän olemassaolostanne, ja niinhän minä olenkin. Mutta ei minuakaan kiinnosta todistaa minun olemassaoloani teille.” (ES 4:170) 

Lukijalle on varmaankin tullut jo selväksi, että aivan samoin kuin käsityksemme jälleensyntymästä on vääristynyt, sitä ovat myös muut siihen liittyvät käsitteet ja käsitykset. Ajatuksemme karmasta on tästä hyvä esimerkki. Miten karma edes olisi Sethin todellisuuskuvassa mahdollinen, koska lineaarista syy-seuraussuhdetta ei ole ja kaikki elämät ovat samanaikaisia?

”Menneet kokemukset eivät aiheuta nykyisiä kokemuksia. Luot sekä menneet, nykyiset että tulevat kokemuksesi samanaikaisesti.” (ES 6:256)

Tätä meidän on vain hyvin vaikea ymmärtää fyysisen todellisuuden naamioinnista ja perusolettamuksista johtuen. Meidän on helpompi ajatella, että todellisuudessa on jokin siihen sisään kirjoitettu moraali tai etiikka – esimerkiksi juuri ”karman laki” – joka säätelee meitä, kuin että me itse olisimme täydellisessä vastuussa siitä, millaisen todellisuuden luomme ja koemme. (Ks. myös. Jumala, tieto, totuus ja valaistuminen.)

Kuten jo aiemmin tässä artikkelissa tuli ilmi, Seth siis liittää myös astraaliprojektion, kuoleman ja jälleensyntymät ilmiönä toisiinsa. Molemmissa ego jättää fyysisen kehon ja siirtyy toiseen kehoon. Kun astraaliprojektio onnistuu hyvin, ei enää muista sängyssä makaavaa kehoaan (tai missä se nyt sattuukaan olemaan) ja siirtyy kokonaan uuteen ympäristöön vaikka samalla kantaakin mukanaan koko joukon oman persoonansa ominaisuuksia. Tämä on ilmeisen hyvä vertaus mutta avautuu luonnollisesti vain sellaiselle, jolla on omaa kokemusta astraaliprojektiosta.

Seth myös sanoo vertauksen olevan hyvä siinäkin mielessä, että samalla tavoin kuin kesken astraaliprojektion voikin yhtäkkiä muistaa oman sängyssä makaavan kehonsa, myös keskellä mitä tahansa elämää voi yhtäkkisesti muistaa jonkin edellisen elämänsä – ja sana ”edellinen” on tietenkin merkityksellinen vain meidän fysikaalisessa järjestelmässämme.

Kaiken kaikkiaan Seth-materiaalin perusteella voidaan tehdä sellainen tulkinta ja johtopäätös, että emme juurikaan tavanomaisessa ajattelussamme ymmärrä sitä, mitä kuolema ja jälleensyntyminen ovat.

”Täyteen mittaansa kehittynyttä psykologiaa ei ole, ennen kuin jälleensyntymä hyväksytään tosiasiaksi.” (ES 7:312)